Suuria uutisia

Hurjan paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä viimeisten viikkojen aikana. On tapahtunut paljon pieniä asioita, mutta myös niitä suuria, jotka oikeasti määrittää pitkälti mun tulevaisuuden, tai ainakin seuraavat vuodet. Oon vaan pohdiskellut, miten paljon elämä voikaan muuttua ihan vaan viikossa tai parissa. Niin hassua ja hullua. Aivan kuin ois hypännyt yhtäkkiä omasta elämästä jonkun toisen saappaisiin. Uusi ympäristö, uusi työ, uusi koti, uusia ihmisiä, paljon kohtaamisia, täysin uudenlainen arki. Se rauhallinen ja maanläheinen arki, johon kuului tiiviisti pyörällä tai kävellen siirtyminen paikasta toiseen, pieni paikkakunta, josta tunsi lähes jokaisen ihmisen, vanhempien ja sisarusten kanssa asuminen omakotitalossa, jossa on koko elämänsä viettänyt (lukuunottamatta viime kesää) ja muutenkin pienet ja tiiviit piirit erittäin tutussa ympäristössä , on vaihtunut hektiseen elämään ja ihmisvilinään. Arkeen, jossa tulee kuljettua julkisilla joka päivä, oma perhe, suurinosa ystävistä ja koti on satojen kilometrien päässä ja kaikki on niin paljon suurempaa ja tuntemattomampaa. 

Viihdyn Helsingissä kuitenkin taas oikein hyvin, mutta tuntuu, etten oo ehtinyt asettua vielä kunnolla aloilleni. Nää ensimmäiset viikot on pitäneet sisällään niin paljon reissaamista, uuden opettelua sekä töissä että arjessa, uuteen rytmiin totuttelua, koulupaikan eteen työskentelyä, sairastelua oikeastaan koko tämän tähänastisen Helsingissä olon ajan ja aivan liian vähän unta ja lepoa. Ihan ilman suurempiakaan vastoinkäymisiä ei oo tää elo täällä lähtenyt käyntiin. Ollaan esimerkiksi jouduttu kokemaan tosi pelottava yöherätys, kun havahduttiin keskellä yötä huutoihin, että meiän kerrostalorakennuksessa palaa. Meiän asunto sijaitsee siis ihan ylimmässä kerroksessa, joten paniikki oli kyllä tosi suuri kun ei tiennyt, oliko koko talo jo ihan tulessa ja että miten päästään pelastautumaan. Neuvokkaan asukkaan ansiosta palo havaittiin kuitenkin tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ja näin saatiin ajoissa taltutettua, niin ettei se ehtinyt leviämään joka puolelle. Ihmisille ei onneksi käynyt mitään ja talokin säilyi ehjänä, lukuunottamatta tätä asuntoa, jossa palo oli. Me selvittiin lopulta siis pelkällä (erittäin kovalla) säikähdyksellä, mutta siitä huolimatta tämä oli tosi pelottava ja pysäyttävä kokemus, joka taas osoitti, miten hauras elämä on. Aineksia oli todellakin paljon pahempaankin vahinkoon, mutta onneksi oli suojelusenkelit mukana ja kaikki on hyvin. <3 Nyt kun on saanut muutaman päivän lomailla, soveltuvuuskokeet on ohi ja muutenkin semmonen yleinen alkuhäslinki helpottanut, uskon ja toivon, että asiat alkaa pikkuhiljaa luistaa vieläkin paremmin ja pääsen ihan kunnolla kiinni tähän elämänrytmiin. Ja varsinkin nyt on valoisa mieli, koska seuraavina viikonloppuina on tulossa niin ihania juttuja. Ensviikonloppuna suuntaan Äänekoskelle suviseuroihin ja sitä seuraavana onkin jo mun veljen häät, joten jo tämän ajatuksen voimalla jaksaa hyvin käydä töissä ja selviytyä eteen tulevista arjen haasteista. Myös Helsingissä vietettäviä viikonloppuja odotan innolla, niitä kun on kertynyt nyt vasta yks kappale. Sieltä löytyy niin paljon tehtävää ja nähtävää, että ei käy kyllä ikinä aika pitkäksi!

Mutta sitten vähän, tai oikeastaan todella paljon, iloisempiin asioihin! En meinannut millään malttaa pitää tätä asiaa edes näin kauaa sisälläni, hah. Tässä se nyt tulee! Minä pääsin kouluun ja vieläpä just sinne, minne halusinkin!! Minusta tulee siis syksyllä joensuulainen ja pääsen opiskelemaan erityisopettajaksi (+ myös erityisluokanopettajaksi) ja luokanopettajaksi! Oon niinniinniin innoissani ja kiitollinen. Tuntuu erityisen hyvältä, koska tämän eteen tein niin valtavasti töitä ja käytin kaikki resurssit ja voimavarani, mitä vaan ikinä itestäni löysin, ja nyt sain sen palkinnon, mitä toivoinkin niin kovasti saavani. Hyvältä tuntuu myös, koska oon halunnut opettajaksi niin kauan kun vaan ikinä pystyn muistamaan ja vihdoin tästä haavesta on tulossa totta. Vaikka monesta muusta asiasta oon usein ollut epävarma ja vähän hukassa, oon jotenkin vaan aina tiennyt sydämessäni, että tää on mun juttu. Mun sisäinen palo tätä hommaa kohtaan on erittäin voimakas ja toivon, että semmosena se myös säilyy läpi koko mun elämän. Uskon, että mulla on paljon annettavaa tässä työssä, mutta että tuun myös saamaan itse tästä niin paljon. Tuntuu, ettei tätä asiaa osaa oikein vielä edes kunnolla sisäistää, mutta jo nyt mulla on semmonen kutina, että tää merkitsee jotain tosi suurta ja hienoa.

 Kaiken tämän innostuksen ja onnen lisäksi mua alko uutisen kuultuani nopeasti jännittää tosi paljon ja tuli vähän epäuskoinen olo. Onko musta oikeesti opettajaksi? Mitä jos en selviäkkään opinnoista tai jos en kotiudukkaan ollenkaan Joesuuhun? - Ihan normaali reaktio varmasti, kun kuitenkin on kyse niin suuresta ja elämäämullistavasta asiasta, mutta haluan yrittää nyt vaan nauttia täysillä tästä ihanasta uutisesta ja murehtia muita asioita sitten myöhemmin. Ja niin kuin oon niin monta kertaa aiemminkin sanonut, niin tuun varmasti selviämään kaikesta elämällä ihan vaan hetken kerrallaan, tässä hetkessä. Sillon ennen kesää mua jännitti, kun olin oikeestaan toista kertaa tilanteessa, etten tiennyt mitä kesän jälkeen tulee tapahtumaan. Mietitytti, mitä teen, jos koulupaikka ei aukea , koska mulla ei ollut mielessä mitään varasuunnitelmia. Pelotti, jos jäis vaan tyhjän päälle, eikä oikein kokis löytävänsä mistään sitä omaa paikkaa. Yritin ajatella kuitenkin, että ehkäpä ne asiat menee yhtä hyvin kuin viime kesänkin jälkeen, jollon mulla ei ollut myöskään hajuakaan siitä, mitä seuraavana vuonna tulee tapahtumaan, mutta kaikki menikin paremmin kuin hyvin. Ja niinhän siinä kävi. Taas kerran. Vaikka tiesin, että asiat kyllä järjestyy jotenkin, vaikka kouluun en pääsis, niin onhan tää hirmu helpottavaa tietää, minne mun tie vie kesän jälkeen. Sain vihdoin tietynlaisen suunnan tälle elämälle ja pääsen tekemään sitä juttua, minkä koen täysin omakseni. Kuinka siistiä.


Täällä ollaan siis erittäin hyvillä mielin valmiina kohtaamaan tulevat haasteet! Se on aina yhtä huikea tunne, kun saavuttaa jotain, mitä on jo pitkään halunnut. Miten sulla menee? 

Luottaen tulevaan

Juhlahumua ystävien yojuhlien merkeissä, kiivasta valmistautumista soveltuvuuskokeisiin (valmennus apuna), ystävän polttarit, muutto Helsinkiin, uuden työn aloittaminen, soveltuvuuskokeet Oulussa, soveltuvuuskokeet Joensuussa.. Viime viikot on ollut yhtiä kiireisempiä ajanjaksoja mun elämässä. Tekemistä, ajateltavaa ja valmisteltavaa on ollut niin muuton, uuden työpaikan kuin soveltuvuuskokeidenkin osalta paljon ja samaan aikaan oon halunnut viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa vielä ennen muuttoa. Häslinkiä siis on riittänyt suuntaan jos toiseenkin.

Tänään matkasin Joensuun soveltuvuuskokeista kotikotiin Sieviin. Täällä vietän viikonlopun ennen paluuta Helsinkiin, ja syy tänne tuloon on se, että mun ihana ystävä menee huomenna naimisiin. Iiks! Niin hullua mutta samalla niin täydellistä ja ihanaa. Ja voi, tuntuupa niin älyttömän hyvältä, kun vihdoin ja oikeasti pitkästä aikaa ehdin vaan istua alas ja hengähtää hetken ilman, että täytyisi juosta mihinkään suuntaan. Tällä kertaa ei oo junaa, minne kiirehtiä, haastattelutilannetta, mitä etsiä, töitä, joihin valmistautua menemällä aikaisin nukkumaan (herätys on siis aina klo 4.30..), paikasta A siirtymistä paikkaan B tai muuta edellisviikkojen kaltaista hyvin aikataulutettua ohjelmaa. Ihanaa, niin ihanaa. Jotenkin nyt väsyttää pelkkä ajatuskin siitä, miten kiireisiä, stressintäyteisiä ja jännittäviä mun viime viikot on ollut! Olo on kyllä aika pitkälti sen mukainenkin: täällä istuu vähän reissussa rähjääntynyt, kunnon yöunien ja rentoutushetken tarpeessa oleva tyttö, johon flunssakin haluaa taas iskeä kyntensä. Eikä sinänsä mikään ihme, tää on nimittäin ihan normaali stressinpurkautumisreaktio mulle. Mutta mikä tärkeintä, nyt alkaa meno pikkuhiljaa rauhoittumaan ja pääsen kunnolla nauttimaan huomisesta tärkeästä päivästä ja sen jälkeen aloittelemaan rauhassa arkea tuolla Helsingissä. Etukäteen jännitti tosi paljon, kun tiesi, miten kiireisiä ja touhuntäyteisiä viikkoja mulle tulee eteen, mutta kunnialla selvisin kaikesta, mistä selvitä täytyi. Siitä siis on tosi hyvä fiilis!

Mitä näihin soveltuvuuskokeisiin tulee, eletään jännittäviä aikoja. Kaikki kokeet on nyt ohi ja enään mikään ei siis oo omissa käsissä. Kaikkeni annoin ja enää on haastattelijoiden aika tehdä päätöksensä! Muutaman viikon päästä mulle sitten selviää, kutsuuko Joensuu tai Oulu mua syksyllä kouluun vai jäänkö vielä toistaiseksi ilman koulupaikkaa. Pääsin siis tästä VAKAVA-vaiheen pääsykokeesta jatkoon, mikä tarkoittaa sitä, että selvisin toiseen ja samalla viimeiseen vaiheeseen eli tähän soveltuvuuskoevaiheeseen. Ja mua jännittää niin älyttömän paljon! Mulle olisi uskomattoman tärkeää päästä tähän kouluun, jossa pääsisin opiskelemaan omaa unelma-ammattiani ja toteuttamaan sitä sisäistä paloa, mikä mulla on jo vuosia ollut. Kuitenkin tiedostan sen, että sama tilanne on varmasti kaikilla muillakin soveltuvuuskoevaiheen hakijoilla ja jokainen haluaa aivan sydämensä pohjasta saakka tämän koulupaikan, jonka vaan harmittavan pieni osa meistä kaikista saa. Huolimatta siitä, vaikka soveltuvia hakijoita on vielä paljon paljon enemmän. Se, olenko mää yksi näistä onnekkaista, sen näkee sitten vähän myöhemmin. Toivon niin kovin että oisin. <3 

Kumma kyllä, kaikesta tästä jännityksestä, stressistä ja kiireestä huolimatta mun olo on aika harmoninen ja seesteinen tässä sängyllä istuskellessa. Luotan, että asiat menee, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Edessä saattaa olla vaikeita hetkiä ja suuria pettymyksiä, eikä todellisuus vastaa melkeinkään aina omia odotuksia, mutta kun vaan muistaisi, että kaikki on loppujen lopuksi senkin jälkeen vielä omissa käsissä ja ovet avoinna suuntaan jos toiseenkin. Ei ole pelkästään loppuja, on myös uuden alkuja. Haluan siis kulkea luottavaisin mielin kohti syksyä hetki kerrallaan ja nauttia siitä kaikesta, mitä mulla jo nyt on. Se, mitä tulevassa tapahtuu, sitä ei mun tarvitse vielä tietää. Kovasti vain toivon, että jotain hyvää ja tärkeää. Ja yhden asian tiedän ainakin varmaksi: kaikki järjestyy vielä parhain päin. Koska asioilla on tapana järjestyä, aina. Olipa se kliseistä tai ei, se on niin täysin totta. Luotetaan siihen tänäänkin.