Ajatuksia kuluneesta syksystä

Tasan kolme kuukautta sitten painoin viimeksi julkaise-nappia täällä blogissa. Empä ois sillon arvannut, että seuraavaan kertaan menee näin pitkä aika, saatikka sitä, miten paljon asioita elämässä voi kolmen kuukauden aikana tapahtua. Ehkä tänään, viikonlopun ja vaikkapa mun synttäreiden kunniaksi, on vihdoin aika palata höpöttelemään kuulumisia ja viime kuukausien ajatuksia blogiin. 
Näihin kuukausiin, jotka oon täällä Joensuussa tähän mennessä viettänyt, on mahtunut niin paljon kaikkea, että saisin halutessani siitä aikaan tekstiä vähintään kymmenen eri postauksen verran, haha.

 Ehkä tärkeimpänä siitä kaikesta on kuitenkin se, että Joensuusta on tullut mulle oikeasti koti. En vois rehellisesti sanottuna kuvitellakkaan olevani tai asuvani tällä hetkellä missään muualla. Tänne on alkanut rakentumaan päivä päivältä vahvemmin se mun "oma elämä" ja vitsit, miten ihanalta se tuntuu. Oon kohdannut valtavan määrän uusia ihmisiä, joista useista oon saanut jo tosi hyviä ja rakkaita ystäviä, oon tutustunut (ja ihastunut) Joensuuhun kaupunkina ja käynyt vierailemassa monissa kauniissa paikoissa. Oon päässyt päivä kerrallaan enemmän kiinni yliopistoelämään ja selättänyt jo ensimmäiset tentit kunnialla, luonut yhessä kämppiksen kanssa meiän asunnosta aivan kodin, käynyt monta kertaa viikossa iltakylissä ja pitänyt sosiaalista elämää yllä enemmän ku varmaan koko viime vuoden aikana yhteensä (:D), pyöräillyt päivittäin ympäri Joensuun ruutukaava-aluetta ja samalla yrittänyt painaa päähän katujen nimiä, jotta vielä joskus oppisin pääsemään paikasta A paikkaan B ilman mapsia (suurimman osan mielestä tämä systeemi on yksinkertaisin ikinä, mutta näin suuntavaistottomana tämä uudessa kaupungissa suunnistaminen on tuottanut kyllä omat haasteensa..), päässyt tekemään asioita, joista nautin hulluna ja joita vähän etukäteen jännittelin, miten uudessa paikassa pääsen toteuttamaan. Sain esimerkiksi yheltä salibandyvuorolta vakituisen paikan ja oonpa päässy pihasäbääkin pelaamaan.

Kuitenki tää syksy on ollut myös melko haastava ja energiaasyövä, koska elämässä on tapahtunut yhtäaikaa niin paljon suuria muutoksia, jotka on mullistanu elämän toisinaan ihan päälaelleenkin, ja siihen päälle on tullut vielä huoleksi tutut sisäilmaongelmat ja joitakin terveyshuolia niin omasta takaa kun läheistenkin osalta. Sillon etukäteen, ennen muuttoa, mua jännittikin paljon se, kun tiesin, että ekat kuukaudet ei välttämättä oo niin helppoja ja murehdin sitä, jos jään kaikkien niiden asioiden kanssa yksin, eikä oo oikeastaan mitään tuttua ja turvallista, mihin tukeutua. Kaikki on kuitenki mennyt tämän osalta paremmin kun hyvin. <3 Oon saanut vahvan tukiverkon ystävistä täältä, mulla on ihana, rakas, sisko täällä samassa kaupungissa, enkä oo hetkeäkään joutunut kokemaan, että oisin jonkin asian kanssa ihan yksin. Niin nämä sisäilmaongelmat ku terveyshuoletkin on otettu tosissaan heti alusta alkaen, mulla on aina ollut olkapää, johon nojata ja kaikissa konkreettisissakin arjen askarruttavissa asioissa tai tilanteissa on aina saanut tarvittaessa neuvoja ja apua muilta ihmisiltä. Millon kämppikseltä, millon muilta ystäviltä, siskolta, äidiltä tai ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.

On turvallista olla, kun tietää, että on kaksi kotia, joissa molemmissa on hyvä ja turvallista olla. Toisessa kodissa on aina ne rakkaimmat ihmiset odottamassa, toisessa on iso osa koko tämän hetkistä elämää ja sen sisältöä. Sisällöstä puheen ollen, viime viikkoina on ollut kyllä ihan kunnon "ruuhkaviikot" elämässä. Jos yliopisto-opiskelu ei ihan vielä ensimmäisillä viikoilla hetkauttanut työmäärällään, niin kuluneiden parin viikon aikana se on kyllä tehnyt sen ihan toden teolla, huuhh. Tällä viikolla mun koulupäivät on saattanut kestää esimerkiksi aamukaheksasta iltaseittemään ja sen jälkeen jatkunut vielä itseopiskelun merkeissä koko loppuillan omalla kämpällä. Joskus usein tehtäviä on joutunu ahertamaan myös yömyöhään asti, jotta ehtii saada pakolliset jutut valmiiksi ennen deadlinea. Stressiä ja kiirettä on siis tulvinut viime aikoina ovista ja ikkunoista, mutta sitä jaksaa kyllä ahertaa sen voimalla, kun tietää, että ei oo enään oikeasti montaa viikkoa joululomaan ja ulkomaanreissuun! Lähetään siis 7-hengen tyttöporukan voimin ennen joulua Teneriffalle ja ootan sitä kun kuuta nousevaa. Erityisesti sen takia, että en oo käynyt vielä ikinä missään ulkomailla!

Tänään mun mieltä on piristänyt ihanat ihmiset, jotka on mua muistanut sekä runsain viestein, että konkreettisesti täällä paikan päällä ihanalla synttäribrunssilla ja lahjalla. Niin paljon rakkautta ja lämpöä oon saanut osakseni. <3 Voi että, musta vaan tuntuu jotenkin tosi hassulta ajatella, että minäkin oon nyt parikymppinen. Eikös se niin mee, että nyt on nuoruusvuodet ohi ja seuraavaks aletaanki sitte lähestymään jo uhkaavasti tulevia pyöreitä.. Heh, oiskohan siis ikäkriisin paikka? - Ikäkriisiä tai ei, aion ainakin tänään jättää kaikki kouluhommat ja stressaavat asiat sivuun ja nauttia tästä päivästä täysin rinnoin. Ehkä tää vanheneminen on kuitenkin aika mukavaa! Just nyt mulla on tosi hyvä fiilis ja kiitollinen olo elämästä. Paljon on tapahtunut elämässä ja moni asia muuttunutkin, mutta kaikesta on selvitty ja mukaan tarttunut paljon arvokkaita asioita ja rakkaita ihmisiä. En ikinä olis osannut ennustaa, mihin kaikkeen tämä syksy ja uudet kuviot mut vie. Vaikka välillä pieni koti-ikävä kaihertaa, varsinkin niinä hetkinä, kun kaikki ei sujukkaan niin kuin olis toivonut, on tänne sopeutuminen sujunu siis paremmin kun hyvin. Jopa niin hyvin, että voin sanoa oikeasti olevani rakastunut tähän paikkaan ja fiilikseen täällä. 

Ehkä näihin ajatuksiin on hyvä päättää pohdiskelut tällä kertaa ja toivoa, että seuraava ajatustuokio on vähän ennemmin kun kolmen kuukauden päästä. Vaikka ihan viikottain tai joskus päivittäinkin, onkin täällä asuessa käynyt mielessä, että voi miten kivaa olis kirjottaa pitkästä aikaa postausta blogiin ja tuoda sitä taas enemmän osaksi arkea, en kyllä edes muistanut, miten mukavaa ja ihanaa tämä kirjottaminen on! Saa nähdä, tuleeko tästä taas suurempi osa mun elämää, vai kuinka tää lähtee tästä jatkumaan.


Oispa hauska kuulla, vieläkö sinne on joku jäänyt mun blogia seurailemaan, vaikka näin pitkään olinkin poissa? 

Kohtaamisia

Muilla ihmisillä on ollut mun elämässä aina älyttömän suuri merkitys. Ihmissuhteet on mulle yhtiä elämän tärkeimpiä juttuja ja koen olevani tosi ihmisrakas tyyppi (hah, jos niin voi edes ihmisestä itsestään sanoa). Uusiin ihmisiin tutustuminen on ihanaa, samoin kuin omien ystävien, perheen ja muutenkin läheisten kanssa vietetty aika, mutta sen lisäksi ihmisten kohtaaminen merkitsee mulle paljon. Ihmisten, joita en tunne, mutta jotka kuitenkin kohtaan. Kadulla, työpaikalla, junamatkalla tai vaikka kaupan kassalla. 

Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että näillä kohtaamisilla on oikeasti yllättävänkin paljon väliä. Se, hymyileekö joku vastaantulija mulle tai puolestaan ärähtää kiukkuisesti, vaikuttaa mun fiilikseen paljon. Hymy saa omillekin kasvoille hymynkareen ja hyvän mielen koko loppupäiväksi. Ajatuksen siitä, miten ihania ihmisiä onkaan olemassa. Kiukkuinen tyyppi taas onnistuu pahimmassa tapauksessa pilaamaan fiiliksen täysin ja pyörii mielessä vielä tunteja myöhemminkin. Saatan myös ajatella näitä eri ihmisten kohtaamisia vielä paljon paljon myöhemminkin, kuukausienkin päästä. Jakaa kohtaamisiani läheisilleni ja säilyttää muistoissani.

Oon usein miettinyt, miten paljon me jokainen voidaankin loppupeleissä vaikuttaa omalla käytöksellämme siihen, millainen päivä toisella tänään on tai mahdollisesti jopa siihen, miten hän voi ihan kokonaisvaltaisesti. Meillä on valtaa ihan tuikituntemattomienkin tyyppien elämään. Ja siksi uskon, että täällä maapallolla ois vielä moninkertaisesti enemmän hyvyyttä ja onnea, jos jokainen meistä osaisi tai muistaisi olla lähtökohtaisesti ystävällinen ja lämmin kohtaamilleen ihmisille, kohdata jokaisen ihmisen samalta viivalta ja aidosti. Hymyillä ja tervehtiä. Olla tuomitsematta tai katsomatta kieroon, erityisestikään jos ja kun ei kohtaamaansa ihmistä edes tunne lainkaan. Koska jokaiselta meiltä löytyy se oma elämäntarinamme, tarina joka ei näy päällepäin tuntemattomille ihmisille. Niille, joita me päivittäin kohdataan. Ehkä se tyttö, joka seisoi bussipysäkillä vieressäsi ja välillä vilkaisi sinua ja ystävääsi ilottomasti suu mutrussa, ei ollutkaan ylimielinen ja kylmä ihminen, vaan vain yksinäinen ja surullinen ja kaipasi itsekin ystävää? Tai se kassatäti, joka vaikutti kireältä ja tylyltä, eikä edes hymyillyt ollenkaan, ehkä hänellä oli omassa elämässään tapahtunut jotain todella ikävää, eikä hänellä ollut voimia siinä tilanteessa enempään.

 Ikinä ei voi tietää vain pienen hetken kohdattuaan, mitä toinen käy läpi elämässään. Totta kai on helpompi vastata negatiiviseen käytökseen samalla mitalla tai kääntää ne automaattisesti hyökkäykseksi itseä vastaan ja toimia sen mukaisesti. Mutta miten suuri merkitys sillä voisi toiselle olla, jos et kuitenkaan torjuisi, vaan kohtaisit. Kiittäisit lämpimästi sitä kassatätiä ja hymyilisit bussipysäkin tytölle vilpittömästi. Jättäisit toisen huonon käytöksen omaan arvoonsa, mutta et koko ihmistä. Ehkä se olisi asia, mikä auttaisi häntä jaksamaan. Nostaisi vähän ylemmäksi sieltä kuilusta. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä myöntää, että eihän se oo todellakaan helppoa toimia käytännössä, itse siinä tilanteessa, niin lempeästi ja ystävällisesti kuin haluaisi. Monesti sitä loukkaantuu ja ottaa itseensä toisen huonon tai ei-toivotun käytöksen, ylianalysoi ja kritisoi. Mutta haluaisin opetella kohtaamaan toisen inhimillisenä ihmisenä silloinkin, kun käytös ei ehkä ole niin ystävällistä, iloista ja lämmintä. Hymyillä, vaikka en saisi itse hymyä. Vastata tiuskaisuun asiallisesti ja viestiä omalla käytökselläni, että toinen on riittävä, sellaisenaankin. Koska vaikka ihmisten kohtaaminen merkitsee mullekin tosi paljon, jollekkin se yksikin kohtaaminen saattaa olla vielä jotain niin niin paljon enemmän. Just minä voin olla se, joka määrittää millaiseksi toisen päivä muodostuu.

Kohtaamiset on mun mielestä myös ihan jo siksi niin mielenkiintoisia ja tärkeitä, koska usein ne opettaa jotain uutta elämästä tai itsestä ja antaa tilaa oivalluksille. Ne avartaa maailmankuvaa ja kertoo kymmenien eri ihmisten tarinaa, joista mikään ei oo samanlainen. Nautin niin älyttömästi siitä, aika epäsuomalaisestakin käytöksestä, kun joku tuntematon ihminen alkaa juttelemaan mulle ja saadaan keskustelut aikaan. Tai edes hymyilee, tervehtii tai jollakin tavalla näyttää kohdanneensa. Toiset kohtaamiset jättää vaan hennon jäljen, joka ajan kuluessa haalenee, toiset syvemmän kuin uskoisikaan. Niin syvän, että se jälki kulkee mukana kenties koko loppuelämän ajan. Niin monia kohtaamisia oon sydämeeni elämäni varrella tallettanut ja niistä haluaisinkin jakaa tänään muutaman teidän kanssa. Nää ei ehkä oo niitä mun elämän syvällisimpiä ja tärkeimpiä kohtaamisia, mutta kuitenkin kohtaamisia, jotka on herättänyt mussa joitakin fiiliksiä ja saa edelleen hymyn kasvoille. Arkisia kohtaamisia, jotka jättivät kuitenkin jäljen muhun.

Matkustettiin isosiskon kanssa joskus ala-asteikäisinä ensimmäistä kertaa junalla, vieläpä ihan kahdestaan, ja päädyttiin muutaman mutkan kautta vahingossa väärään junaan. Oltiin tietenkin tosi peloissamme, kun ei tiedetty yhtään mihin ollaan päätymässä ja haahuiltiin vaan siellä käytävillä itku kurkussa. Tämä junan konduktööri osoittautui kuitenkin ihan mahtavaksi tyypiksi! Meidät löydettyään hän rauhoitteli meitä jutustelemalla mukavia, ohjasi vapaille paikoille istumaan, ei perinyt maksua tästä matkasta ollenkaan ja huolehti lähes kädestäpitäen, että päästään lopulta vaihtamaan oikeaan junaan. Ja niin vaan selvittiin lopulta määränpäähämme. Tää kohtaaminen painui pienten tyttöjen mieleen kyllä ihan tosissaan ja edelleenkin voisin vaan kiitellä tuota konnaria, miten ihanasti hän meitä kohteli. 


Istuttiin viime kesänä yhden kaupan pihalla pienellä ruohopläntillä viettämässä töissä ruokataukoa. Jossakin vaiheessa meidän viereen ajoi nuorimies firmansa autolla ja hyväntuulisena rupatteltiin siinä tovi, minkä jälkeen tämä tyyppi tarjosi meille vapaavalintaiset ja ilmaiset salaattiannokset firmansa piikkiin (Ihan siis onneksi laillisesti, sillon kun oli juhannus tulossa ja ruokaa oli jäänyt yli niin he päätti pistää ruokia hyötykäyttöön. :-D). Tästä jäi niin hyvä mieli ja hyvin iloisin mielin jatkettiin työpäivää! 


Oltiin viime keväänä mun ystävän kanssa Helsingissä bussipysäkillä ja yritettiin löytää oikeeta bussia, jotta ehdittäisiin ajoissa työhaastatteluun. Viereisellä penkillä istui toista bussia odottelemassa vanha mies, joka hetken meidän neuvonpitoa kuunneltuaan puuttui puheeseen ja ystävällisesti kertoi, millä bussilla päästään perille. Tämän jälkeen jäätiin vielä rupattelemaan mukavia aiheesta jos toisestakin ja meille jäi niin lämmin fiilis tästä juttutuokiosta. Vanhukset. <3


Shoppailin kesällä itäkeskuksessa ja olin kävelemässä kaupasta toiseen kun vastaantulevat nuorehko nainen ja hänen äitinsä pysäyttivät minut iloisesti ja kysyivät mistä oon ostanut mun päälläolevan mekon, kun heidän mukaansa se istuu mulle niin hyvin ja näyttää tosi nätiltä. Voin kertoa, että mun kasvoilla loisti leveä hymy mun jatkaessa matkaa, niin hyvä mieli tästä tuli! Kunpa itsekin rohkaistuisi kehumaan enemmän ihan ventovieraitakin tyyppejä ja jakamaan näin sitä hyvää ympärille.

Matkustin Joensuuhun soveltuvuuskokeisiin ja junamatka oli varsin puuduttava yksinään, kun nettikään ei toiminut, eikä tullut otettua edes mitään kirjaa mukaan. Meninkin sitten hyvissä ajoin odottelemaan ovelle omaa määränpäätäni ja pian mun viereen tuli seisoskelemaan toinen Joensuuhun jäävä matkustaja. En muista kumpi meistä teki "aloitteen", mutta pian me jo höpöteltiin tämän ihanan nuoren naisen kanssa kaikenlaista, eikä tylsä monentunnin toimeettomana istuskelu harmittanut enää ollenkaan. 


Siivosin kesällä yliopistolla aulaa, kun mun viereen käveli mummo, joka hymyili niin suloisesti sanoen  "Sinä oot jo nuorena alottanut työnteon, mukava nähdä!" Iloisesti vastasin hänelle ja jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa juttelemaan yleisesti nuorista, hänen pojastaan, minun tulevasta ammatista ja monesta muustakin jutusta. Ja voi miten mun sydäntä lämmitti nähdä, miten iloiseksi tämä mummo tuli kun jäinkin juttelemaan hänen kanssaan ihan kunnolla, enkä vaan heti lähtenyt jatkamaan töitä! Koen, että saatiin molemmat siltä juttutuokiolta paljon. <3


Eräs ratikkamatka sai yllättävän mutta mukavan käänteen, kun meidän (mun ja ystävieni) viereen istui tosi sosiaalisen oloinen nuorimies, joka kysyi ensin kohteliaasti saako istuutua viereen ja alkoi sitten juttelemaan meidän kanssa. Mulle on niin jäänyt mieleen, kun hetken siinä juteltuamme hän kysyi oonko suomalainen vai tullut jostain muualta, koska olin kuulemma niin ulospäinsuuntautunut ja mulla oli semmonen "international hymy" :-D Lopuksi hän vielä toivotteli turvallista kotimatkaa ja pyysi meidän seurassa ollutta miespuolista henkilöä pitämään meistä hyvää huolta, kun oli jo melko ilta ja viikonlopun hulinat käynnissä. Niin symppis tapaus, ihanaa, että tuommosia tyyppejä on olemassa!

Yksi kesän mieleenpainuvin kohtaaminen oli mulle varmasti tämä. Kuljin siis joka aamu sillä samaisella bussilla töihin ja pistin merkille, että joka aamu pari pysäkkiä mun bussiinnousun jälkeen kyytiin tuli joku mun ikäluokkaa oleva tyttö, joka näytti jotenki etäisesti tutulta. Joka aamu minä istuin samalla paikalla ja joka aamu tämä tyttö istui omalla paikallaan, käytävän toisella puolella. Pikkuhiljaa alko tuntua, että se tyyppi on mulle jo ihan tuttu, kun joka aamu istuttiin siinä melkein vieretysten, kuitenkaan koskaan mitään puhumatta. Kunnes yhtenä päivänä tää tyyppi ilmestyy mun työpaikalle, minun uudeksi työpariksi! En voi vieläkään uskoa, mikä sattuma. Ja niin pääsin tutustumaan tähän tyttöön, Lottaan, joka muuten oli ja on aivan mahtityyppi. <3 

Innokas shoppailija kun oon, olin taas jonakin päivänä kiertelemässä kauppoja mun kaverin kanssa ja päätettiin poiketa yhteen pieneen vaateliikkeeseen. Aikamme siellä kierreltiin ja lopulta päädyttiin parin vaatekappaleen kanssa kassalle. Ja tää myyjä oli ihan huipputapaus! Pian hoksattiin että oltiin juteltu hänen kanssaan varmaan semmoset 15-20 minuuttia vähintään ja käyty siinä samalla läpi lyhyesti ja ytimekkäästi meidän kaikkien elämänkerrat tulevista ammateista unelmiin asti. :-D Hiukan erilainen shoppailureissu, mutta varsin piristävä ja ihana reissu olikin.

Saavuinpa kerran Helsinkiin junalla 3 ja puoli tuntia myöhässä ja kello oli yli kolme yöllä. Olin liikenteessä yksin ja koska en muutenkaan tykkää edes matkustaa yksin, voitte kuvitella, miten peloissani olin, kun mulle selvisi, että siihen aikaan ei kulje mun kämpälle busseja, ratikoita, ei mitään ja oon siellä asemalla aivan yksin vaan matkatavarat seuranani kaikkien muiden jo mentyä. Muutamia epämääräisen ja sekavan näköisiä henkilöitä vaelteli kyllä lähistöllä, mikä ei nyt varsinaisesti parantanut mun oloa.. Onneksi kohtasin tosi ystävällisen vr:n henkilökunnan jäsenen, joka antoi mulle taksikortin ja neuvoi tien lähimmälle taksille. Ja voi, se taksikuski oli niin mukava tapaus! Vaikka olosuhteet oli mitkä oli ja kellokin jo niin paljon, meillä luisti juttu hyvin ja oli mieltälämmittävää kuulla hänen sanovan että "ihanaa nähdä välillä hymyileviä asiakkaita". Tää kohtaaminen sai mulle tosi turvallisen olon, varsinkin kun ennen sitä haahuilin yksin siellä Helsingin yössä aivan rättiväsyneenä ja pelokkaana.


Muutama vuosi sitten istuin mun pikkuveljen kanssa suviseuroissa ulkona penkillä, kun meidän luokse juoksi pari mulle täysin tuntematonta nuorta tyttöä. Hetken he siinä kihertelivät, kunnes toinen huikkasi että "sulla on tosi ihana blogi!" ja sitten he pinkasivat taas juoksuun ja katosivat. Niin lyhyt ja nopea kohtaaminen, mutta kuitenkin merkityksellinen mulle, ja uskoisin, että myös näille tytöille. Niin ylpeiltä he näyttivät kun uskalsivat asiansa mulle sanoa. Tähän on pakko vielä lisätä, että en ois ikinä uskonut, miten paljon ihania ihmisiä kohtaan mun blogini kautta ja ansiosta! Niin monta hyvää ystävää oon tätä kautta saanut, niin paljon kauniita sanoja ja ajatuksia. Ja niitä kohtaamisia. <3


Musta tuntuu, että nyt kun pääsin oikein vauhtiin, voisin vaan luetella lisää ja lisää näitä kohtaamisia, mutta koska kello lähestyy jo puoltaayötä ja huomenna on aikainen herätys muuton takia, taitaa mun listaus olla hyvä lopettaa, ainakin tältä erää, tähän. Oon äärettömän kiitollinen siitä, miten paljon ihania ja voimaannuttavia kohtaamisia mun tielle onkaan sattunut mun elämäni aikana. Tässä oli vaan pieni murto-osa niistä, ja nekin kohtaamisia, jotka just nyt sattu nousemaan mun mieleen. Mutta yhtä kaikki, aion jatkossakin nauttia näistä kohtaamisista ihmisten kanssa täysin rinnoin ja haluan opetella kohtaamaan ihmisiä vielä enemmän ja paremmin ihan siinä kiireisessä arjessakin, edes pienin elein tai sanoin. Koska joskus niistä pienistä asioista voi syntyä lopulta jotain tosi suurta. 


 Mitkä kohtaamiset sulle on jäänyt kaikista eniten mieleen? Ois ihana kuulla, myös teidän ajatuksia tästä aiheesta!

Vielä hetkeksi jotain vanhaa uuden keskelle

Tuntuu niin käsittämättömältä, että mun Helsinkikesä on ohi! Taas. Tiistai-yönä me jätettiin Helsinki taaksemme ja tällä hetkellä istun pitkästä aikaa täällä kotikotona tietokoneen äärellä. Ja voi, ihanaa olla tässä, kirjottelemassa taas viikkojen tauon jälkeen ajatuksia ylös. Jakamassa ne teidän kanssa. Mun olo on vielä kovin haikea ja tyhjä tästä muutosta. Hyvästit on ollut mulle aina vaikeita, olipa sitten kyseessä ystävä, joka täytyy hyvästellä ja päästää satojen kilometrien päähän itsestä, lomakohde jossa oon hetken lomaillut tai kaupunki, jossa oon kesäni viettänyt. Ehtiihän tuossa kahdessakin kuukaudessa nimittäin kiintyä ja uppoutua aivan omalla tavallansa siihen uuteen ympäristöön, arkeen ja elämään. Hyppy tuolta Suomen suurimmasta kaupungista tänne pienen pieneen kuntaan tuntuu joka kerta tosi hassulta ja luo mulle tämän tyhjän olon. Missä on ne kaikki ihmiset, se hälinä ja elämää sykkivät kadut, ne kymmenet paikat, joiden väliltä arpoa tulevan päivän suunnitelmat, ne lukemattomat eri kahvilat, pienet putiikit ja kauppakeskukset, bussi- ja ratikkaliikenne, joka vie sinne minne vain keksiikään lähteä? Tuntuu tosi hämmentävältä, että mitään siitä ei ookkaan täällä. Kuin hyppäisi planeetalta toiselle, siltä musta toisinaan tuntuu.

Uskon kuitenkin, että vaikka just nyt tämä muutos tuntuu jopa hiukan shokeeraavalta ja kontrastiero on aika valtava näiden kahden paikan välillä, jo parin päivän päästä osaan alkaa nauttia enemmän siitä, mitä täällä on. Lapsuudenkoti, jonne on aina maailman turvallisinta ja ihaninta palata, hiljaisuus ja rauha. Luonto lähellä, joka puolella. Ystäviä ja perhe, joita kaipasin niin kovasti. Tuttu ja turvallinen paikka, tämän tunnen niin läpikotaisin, kuin omat taskuni. Lyhyet välimatkat, jotka pääsee pyörällä tai kävellen. Ei ylimääräistä vilinää ja hälinää, täällä pääsen oikeasti rauhoittumaan ja hengähtämään. Nauttimaan mun kotikunnasta vielä viimeiset viikot, ennen lopullista muuttoa pois kotikonnuilta.

Kun mietin mennyttä kesää, nousee mulle monenlaisia ajatuksia ja fiiliksiä mieleen. Eläessä näitä hetkiä uudelleen läpi, tunnen vahvasti helpotusta, haikeutta ja onnea. Kiitollisuuttakin. Kaikki ei mennyt etukäteen luotujen suunnitelmien ja odotusten mukaisesti ja arki oli paikoitellen hyvinkin väsyttävää ja rankkaa muun muassa suuren univelan, stressaavien työjuttujen ja jatkuvan sairastelun ja kropan oikuttelun takia. Helpottaa ajatella, että enään ei tarvitse stressata työasioista tai elää vuorokausirytmissä, joka ei vaan sopinut mulle ja mun kropalle ollenkaan. Kuitenkin mulle jäi päällimmäisenä mieleen kesästä ne lukuisat onnen hetket, uudet (sekä vanhat) ihanat ihmiset, Helsingin kauneus, kesän vapaus ja tunnelma ja kasvattavat ja vahvistavat kokemukset. Niistä saan olla oikeasti kiitollinen ja onnellinen. Kesän aikana olin myös usein ja paljon omalla epämukavuusalueellani eri tilanteissa, mikä sillon itse tilanteessa tietenkin verotti voimia ja aiheutti harmaita hiuksia, mutta näin jälkikäteen ajateltuna opetti ja kasvatti paljon. Vahvisti ja antoi repun täyteen uusia eväitä ja kokemuksia. Ne aioin kuljettaa mukanani syksyyn ja uusiin tuuliin. 

Uusista tuulista puheen ollen, jo parin viikon päästä mulla on muutto Joensuuhun edessä, kuukauden päästä mulla alkaa uusi koulu, jossa pääsen opiskelemaan vihdoin itselleni ammatin (varmasti rakkaan sellaisen) ja tämän muuton ja koulun myötä oikeastaan koko mun tähänastinen elämä kokee jonkinasteisen mullistuksen. Kun tietää, ettei enään muuta takaisin kotikotiin vaan asettuu sinne melkein 400 kilometrin päähän aloittamaan ihan täysin omaa elämää. Mulla on vielä niin paljon hoidettavaa ja tehtävää, ennen kuin voin asettua rauhassa Joensuuhun aloilleni ja aloittaa uuden arjen siellä, että tiedän, miten hyvää mulle tekee viettää pieni loma ennen sitä täällä kotona. Kotona, jossa on aina hyvä olla. <3 Vielä hetkeksi jotain vanhaa uuden keskelle. Ja sitten mieli avoimena ja reippaana eteenpäin. 

Mitähän kaikkea elämällä onkaan mulle tarjota?

Suuria uutisia

Hurjan paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä viimeisten viikkojen aikana. On tapahtunut paljon pieniä asioita, mutta myös niitä suuria, jotka oikeasti määrittää pitkälti mun tulevaisuuden, tai ainakin seuraavat vuodet. Oon vaan pohdiskellut, miten paljon elämä voikaan muuttua ihan vaan viikossa tai parissa. Niin hassua ja hullua. Aivan kuin ois hypännyt yhtäkkiä omasta elämästä jonkun toisen saappaisiin. Uusi ympäristö, uusi työ, uusi koti, uusia ihmisiä, paljon kohtaamisia, täysin uudenlainen arki. Se rauhallinen ja maanläheinen arki, johon kuului tiiviisti pyörällä tai kävellen siirtyminen paikasta toiseen, pieni paikkakunta, josta tunsi lähes jokaisen ihmisen, vanhempien ja sisarusten kanssa asuminen omakotitalossa, jossa on koko elämänsä viettänyt (lukuunottamatta viime kesää) ja muutenkin pienet ja tiiviit piirit erittäin tutussa ympäristössä , on vaihtunut hektiseen elämään ja ihmisvilinään. Arkeen, jossa tulee kuljettua julkisilla joka päivä, oma perhe, suurinosa ystävistä ja koti on satojen kilometrien päässä ja kaikki on niin paljon suurempaa ja tuntemattomampaa. 

Viihdyn Helsingissä kuitenkin taas oikein hyvin, mutta tuntuu, etten oo ehtinyt asettua vielä kunnolla aloilleni. Nää ensimmäiset viikot on pitäneet sisällään niin paljon reissaamista, uuden opettelua sekä töissä että arjessa, uuteen rytmiin totuttelua, koulupaikan eteen työskentelyä, sairastelua oikeastaan koko tämän tähänastisen Helsingissä olon ajan ja aivan liian vähän unta ja lepoa. Ihan ilman suurempiakaan vastoinkäymisiä ei oo tää elo täällä lähtenyt käyntiin. Ollaan esimerkiksi jouduttu kokemaan tosi pelottava yöherätys, kun havahduttiin keskellä yötä huutoihin, että meiän kerrostalorakennuksessa palaa. Meiän asunto sijaitsee siis ihan ylimmässä kerroksessa, joten paniikki oli kyllä tosi suuri kun ei tiennyt, oliko koko talo jo ihan tulessa ja että miten päästään pelastautumaan. Neuvokkaan asukkaan ansiosta palo havaittiin kuitenkin tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ja näin saatiin ajoissa taltutettua, niin ettei se ehtinyt leviämään joka puolelle. Ihmisille ei onneksi käynyt mitään ja talokin säilyi ehjänä, lukuunottamatta tätä asuntoa, jossa palo oli. Me selvittiin lopulta siis pelkällä (erittäin kovalla) säikähdyksellä, mutta siitä huolimatta tämä oli tosi pelottava ja pysäyttävä kokemus, joka taas osoitti, miten hauras elämä on. Aineksia oli todellakin paljon pahempaankin vahinkoon, mutta onneksi oli suojelusenkelit mukana ja kaikki on hyvin. <3 Nyt kun on saanut muutaman päivän lomailla, soveltuvuuskokeet on ohi ja muutenkin semmonen yleinen alkuhäslinki helpottanut, uskon ja toivon, että asiat alkaa pikkuhiljaa luistaa vieläkin paremmin ja pääsen ihan kunnolla kiinni tähän elämänrytmiin. Ja varsinkin nyt on valoisa mieli, koska seuraavina viikonloppuina on tulossa niin ihania juttuja. Ensviikonloppuna suuntaan Äänekoskelle suviseuroihin ja sitä seuraavana onkin jo mun veljen häät, joten jo tämän ajatuksen voimalla jaksaa hyvin käydä töissä ja selviytyä eteen tulevista arjen haasteista. Myös Helsingissä vietettäviä viikonloppuja odotan innolla, niitä kun on kertynyt nyt vasta yks kappale. Sieltä löytyy niin paljon tehtävää ja nähtävää, että ei käy kyllä ikinä aika pitkäksi!

Mutta sitten vähän, tai oikeastaan todella paljon, iloisempiin asioihin! En meinannut millään malttaa pitää tätä asiaa edes näin kauaa sisälläni, hah. Tässä se nyt tulee! Minä pääsin kouluun ja vieläpä just sinne, minne halusinkin!! Minusta tulee siis syksyllä joensuulainen ja pääsen opiskelemaan erityisopettajaksi (+ myös erityisluokanopettajaksi) ja luokanopettajaksi! Oon niinniinniin innoissani ja kiitollinen. Tuntuu erityisen hyvältä, koska tämän eteen tein niin valtavasti töitä ja käytin kaikki resurssit ja voimavarani, mitä vaan ikinä itestäni löysin, ja nyt sain sen palkinnon, mitä toivoinkin niin kovasti saavani. Hyvältä tuntuu myös, koska oon halunnut opettajaksi niin kauan kun vaan ikinä pystyn muistamaan ja vihdoin tästä haavesta on tulossa totta. Vaikka monesta muusta asiasta oon usein ollut epävarma ja vähän hukassa, oon jotenkin vaan aina tiennyt sydämessäni, että tää on mun juttu. Mun sisäinen palo tätä hommaa kohtaan on erittäin voimakas ja toivon, että semmosena se myös säilyy läpi koko mun elämän. Uskon, että mulla on paljon annettavaa tässä työssä, mutta että tuun myös saamaan itse tästä niin paljon. Tuntuu, ettei tätä asiaa osaa oikein vielä edes kunnolla sisäistää, mutta jo nyt mulla on semmonen kutina, että tää merkitsee jotain tosi suurta ja hienoa.

 Kaiken tämän innostuksen ja onnen lisäksi mua alko uutisen kuultuani nopeasti jännittää tosi paljon ja tuli vähän epäuskoinen olo. Onko musta oikeesti opettajaksi? Mitä jos en selviäkkään opinnoista tai jos en kotiudukkaan ollenkaan Joesuuhun? - Ihan normaali reaktio varmasti, kun kuitenkin on kyse niin suuresta ja elämäämullistavasta asiasta, mutta haluan yrittää nyt vaan nauttia täysillä tästä ihanasta uutisesta ja murehtia muita asioita sitten myöhemmin. Ja niin kuin oon niin monta kertaa aiemminkin sanonut, niin tuun varmasti selviämään kaikesta elämällä ihan vaan hetken kerrallaan, tässä hetkessä. Sillon ennen kesää mua jännitti, kun olin oikeestaan toista kertaa tilanteessa, etten tiennyt mitä kesän jälkeen tulee tapahtumaan. Mietitytti, mitä teen, jos koulupaikka ei aukea , koska mulla ei ollut mielessä mitään varasuunnitelmia. Pelotti, jos jäis vaan tyhjän päälle, eikä oikein kokis löytävänsä mistään sitä omaa paikkaa. Yritin ajatella kuitenkin, että ehkäpä ne asiat menee yhtä hyvin kuin viime kesänkin jälkeen, jollon mulla ei ollut myöskään hajuakaan siitä, mitä seuraavana vuonna tulee tapahtumaan, mutta kaikki menikin paremmin kuin hyvin. Ja niinhän siinä kävi. Taas kerran. Vaikka tiesin, että asiat kyllä järjestyy jotenkin, vaikka kouluun en pääsis, niin onhan tää hirmu helpottavaa tietää, minne mun tie vie kesän jälkeen. Sain vihdoin tietynlaisen suunnan tälle elämälle ja pääsen tekemään sitä juttua, minkä koen täysin omakseni. Kuinka siistiä.


Täällä ollaan siis erittäin hyvillä mielin valmiina kohtaamaan tulevat haasteet! Se on aina yhtä huikea tunne, kun saavuttaa jotain, mitä on jo pitkään halunnut. Miten sulla menee? 

Luottaen tulevaan

Juhlahumua ystävien yojuhlien merkeissä, kiivasta valmistautumista soveltuvuuskokeisiin (valmennus apuna), ystävän polttarit, muutto Helsinkiin, uuden työn aloittaminen, soveltuvuuskokeet Oulussa, soveltuvuuskokeet Joensuussa.. Viime viikot on ollut yhtiä kiireisempiä ajanjaksoja mun elämässä. Tekemistä, ajateltavaa ja valmisteltavaa on ollut niin muuton, uuden työpaikan kuin soveltuvuuskokeidenkin osalta paljon ja samaan aikaan oon halunnut viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa vielä ennen muuttoa. Häslinkiä siis on riittänyt suuntaan jos toiseenkin.

Tänään matkasin Joensuun soveltuvuuskokeista kotikotiin Sieviin. Täällä vietän viikonlopun ennen paluuta Helsinkiin, ja syy tänne tuloon on se, että mun ihana ystävä menee huomenna naimisiin. Iiks! Niin hullua mutta samalla niin täydellistä ja ihanaa. Ja voi, tuntuupa niin älyttömän hyvältä, kun vihdoin ja oikeasti pitkästä aikaa ehdin vaan istua alas ja hengähtää hetken ilman, että täytyisi juosta mihinkään suuntaan. Tällä kertaa ei oo junaa, minne kiirehtiä, haastattelutilannetta, mitä etsiä, töitä, joihin valmistautua menemällä aikaisin nukkumaan (herätys on siis aina klo 4.30..), paikasta A siirtymistä paikkaan B tai muuta edellisviikkojen kaltaista hyvin aikataulutettua ohjelmaa. Ihanaa, niin ihanaa. Jotenkin nyt väsyttää pelkkä ajatuskin siitä, miten kiireisiä, stressintäyteisiä ja jännittäviä mun viime viikot on ollut! Olo on kyllä aika pitkälti sen mukainenkin: täällä istuu vähän reissussa rähjääntynyt, kunnon yöunien ja rentoutushetken tarpeessa oleva tyttö, johon flunssakin haluaa taas iskeä kyntensä. Eikä sinänsä mikään ihme, tää on nimittäin ihan normaali stressinpurkautumisreaktio mulle. Mutta mikä tärkeintä, nyt alkaa meno pikkuhiljaa rauhoittumaan ja pääsen kunnolla nauttimaan huomisesta tärkeästä päivästä ja sen jälkeen aloittelemaan rauhassa arkea tuolla Helsingissä. Etukäteen jännitti tosi paljon, kun tiesi, miten kiireisiä ja touhuntäyteisiä viikkoja mulle tulee eteen, mutta kunnialla selvisin kaikesta, mistä selvitä täytyi. Siitä siis on tosi hyvä fiilis!

Mitä näihin soveltuvuuskokeisiin tulee, eletään jännittäviä aikoja. Kaikki kokeet on nyt ohi ja enään mikään ei siis oo omissa käsissä. Kaikkeni annoin ja enää on haastattelijoiden aika tehdä päätöksensä! Muutaman viikon päästä mulle sitten selviää, kutsuuko Joensuu tai Oulu mua syksyllä kouluun vai jäänkö vielä toistaiseksi ilman koulupaikkaa. Pääsin siis tästä VAKAVA-vaiheen pääsykokeesta jatkoon, mikä tarkoittaa sitä, että selvisin toiseen ja samalla viimeiseen vaiheeseen eli tähän soveltuvuuskoevaiheeseen. Ja mua jännittää niin älyttömän paljon! Mulle olisi uskomattoman tärkeää päästä tähän kouluun, jossa pääsisin opiskelemaan omaa unelma-ammattiani ja toteuttamaan sitä sisäistä paloa, mikä mulla on jo vuosia ollut. Kuitenkin tiedostan sen, että sama tilanne on varmasti kaikilla muillakin soveltuvuuskoevaiheen hakijoilla ja jokainen haluaa aivan sydämensä pohjasta saakka tämän koulupaikan, jonka vaan harmittavan pieni osa meistä kaikista saa. Huolimatta siitä, vaikka soveltuvia hakijoita on vielä paljon paljon enemmän. Se, olenko mää yksi näistä onnekkaista, sen näkee sitten vähän myöhemmin. Toivon niin kovin että oisin. <3 

Kumma kyllä, kaikesta tästä jännityksestä, stressistä ja kiireestä huolimatta mun olo on aika harmoninen ja seesteinen tässä sängyllä istuskellessa. Luotan, että asiat menee, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Edessä saattaa olla vaikeita hetkiä ja suuria pettymyksiä, eikä todellisuus vastaa melkeinkään aina omia odotuksia, mutta kun vaan muistaisi, että kaikki on loppujen lopuksi senkin jälkeen vielä omissa käsissä ja ovet avoinna suuntaan jos toiseenkin. Ei ole pelkästään loppuja, on myös uuden alkuja. Haluan siis kulkea luottavaisin mielin kohti syksyä hetki kerrallaan ja nauttia siitä kaikesta, mitä mulla jo nyt on. Se, mitä tulevassa tapahtuu, sitä ei mun tarvitse vielä tietää. Kovasti vain toivon, että jotain hyvää ja tärkeää. Ja yhden asian tiedän ainakin varmaksi: kaikki järjestyy vielä parhain päin. Koska asioilla on tapana järjestyä, aina. Olipa se kliseistä tai ei, se on niin täysin totta. Luotetaan siihen tänäänkin.

Täytyykö aina tehdä parhaansa?

Muutamia viikkoja takaperin istuin mun tädin kanssa autossa ja juteltiin mun pääsykokeisiin valmistautumisesta. Taisin sanoa jotain sen suuntaista, että yritän tehdä parhaani tässä kouluunhakemisessa ja siitä sitten tuli puheeksi se, miten usein puhutaan (itseni tähän joukkoon mukaanlukien) että kun tekee parhaansa niin se riittää. Se taitaakin olla aikalailla yleinen ajatusmalli lähes asiassa kuin asiassa, kun teet parhaas niin se riittää. Ja tokihan se riittääkin, koska sen enempäähän ei voi kukaan itseltään tai muilta vaatia, mutta me pohdittiinkin, riittäisikö joskus myös vähempikin. Tarvitseeko aina tehdä sitä parastaan? Esimerkiksi tässä kouluunhakemisessa koen, että on tärkeetä, että teen parhaani ja yritän täysillä, koska sinne kouluun pääseminen ei oo todellakaan mikään läpihuutojuttu. Hakijoita on niin valtavasti, että jos mielii paikan saada, joutuu sen eteen tekemään paljon töitä. Oon valmis tekemään tämän asian eteen paljon ja antamaan itsestäni kaiken irti, koska tää on mulle niin tärkeä asia, yks mun merkittävimmistä haaveista. 

Mutta jos taas mietitään esimerkiksi arkipäiväisempiä asioita, kuten viikkosiivousta, ystävän kanssa vietettävää iltaa tai pientä koulutehtävää, täytyykö niissäkin tehdä aina parhaansa? Kaikissa niissäkin asioissa, jotka voisi tehdä vähän vähemmälläkin energialla ja lopputulos olisi silti yhtä hyödyllinen ja riittävä? - Puunata joka paikka puhtaan kiiltäväksi, koska siihen rahkeet riittävät, välittämättä siitä, vaikka kokisi olonsa sen jälkeen rättiväsyneeksi ja olisi käyttänyt siihen vähäisetkin vapaa-aikansa. Pyrkiä olemaan ihanteellinen ystävä joka tapaamiskerralla olemalla joka hetki sataprosenttisesti läsnä ja niin hyvä ihminen kuin vain taitaa, vaikka se vaatisi paljon ponnisteluja ja söisi voimia tehden sosiaalisista tilanteista raskaampia. Käyttää kaksi kertaa muita enemmän aikaa tähän pieneen koulutehtävään, vain koska haluaa saada itsestään kaiken taidon ja tiedon irti ja tuoda sen näkyviin tehtävään vastatessaan, välittämättä siitä onko sillä tuloksella edes mitään merkitystä itselle, omalle elämälle tai onnellisuudelleen. Onko ne kaikki asiat, joissa vaaditaan itseltämme parastamme sitä, mitä me oikeasti arvostetaan elämässä, tavoittelemisen arvoisia ja onnellisen elämän avaimia? Miksi me halutaan tuoda niin monessa asiassa aina ja vaan se paras puolemme ja taitomme esiin, vaikka tiedostettaisiin, että saatetaan joutua maksamaan siitä vielä kovakin hinta?

Oon havahtunut itse vasta tässä vuosien vierittyä, että hei tosiaan, ehkä aina ei tarvitse yrittää saavuttaa sitä täydellisintä lopputulosta, saada itsestään ihan kaikkea irti ja suorittaa suorittaa ja suorittaa. Oon siis vasta ihan tässä viime vuosina päässyt tosi paljon eroon tästä suorittamisesta ja täydellisyydentavoittelusta. Vielä esimerkiksi lukion ekalla ja tokallakin vuodella olin tosi paha suorittaja. Käytin älyttömästi energiaa asioihin ja tehtäviin, joista olisin selvinnyt paljon vähemmälläkin ja stressittömämmin. Piti olla hyvä siinä, tässä ja tuossa ja ne pienetkin tehtävät muuttuivat omassa mielessä suureksi, kun uskoi, että niissäkin täytyy tehdä parhaansa. Käytin liikaa voimavaroja ja aikaa asioihin, jotka ei loppupeleissä vaikuttanut mun elämään millään tavalla tai tuoneet mulle sen enempää onnea tai parempaa elämääkään. Jos yrittää tehdä jokaisen asian sataprosenttisella teholla ja täysillä, käy siinä helposti niin, ettei jaksa lopulta edes aloittaa asioiden tekemistä, koska tietää, miten vaativaa ja työteliästä siitä tulee. Ja sehän on ihan ymmärrettävää, että ylisuorittaminen ja perfektionismi johtaa jossakin vaiheessa haluttomuuteen ja saamattomuuteen edes aloittaa asioiden tekemistä. Eihän me ihmiset olla mitään robotteja, jotka jaksaisi ja selviäisi mistä vaan ja voisi saada aina halutessaan itsestään optimaalisen tuloksen irti piittaamatta tunteista, ajatuksesta ja kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta. Robottia leikkiminen vaan tulee vaatimaan jossakin vaiheessa veronsa ja iskee todellisuuden suoraan vasten kasvoja romuttaen kaikki ruusuiset unelmat ja tunteen voittamattomuudestaan ja supersuorittajuudestaan.

Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että elämä on paljon kevyempää ja nautinnollisempaa jos muistaa ja osaa olla väsyttämättä itseään niillä turhilla vaatimuksilla ja suorituksilla ja heittämällä syrjään ajatuksen, että aina täytyisi tehdä parhaansa. Asioiden järjestäminen tärkeysjärjestykseen ja pohdinta siitä, minkä asioiden tavoittelu tekee meidät oikeasti onnelliseksi, on paljon arvokkaampaa ja loppupeleissä paremman tuloksen tuovaa, kuin yrittäminen puhaltaa täydellä teholla asiasta toiseen ja vaatimalla nappisuoritusta ihan kaikesta. Pitkän päälle ylisuorittaminen ja itseltään joka tilanteessa parhaansa vaatiminen vie elämästä liian paljon hyviä asioita pois. Harmittaa, miten me ihmiset ollaan usein niin itsekriittisiä, että nähdään kyllä kaikki virheemme ja parannusta vaativat asiat, mutta ei puolestaan niitä hyviä asioita, joita ollaan tehty ja saatu aikaseksi. Niitä, jotka muut ihmiset kyllä näkee meidän toiminnassa ja suorituksissa. Tämä itsekriittisyys ja sokeus omalle hyvyydelle ja saavutuksille on varmasti suuri syy siihen, miksi itseltä vaaditaan niin paljon. Kun näkee paljon virheitä, mutta ei juurikaan kauniita ja arvokkaita asioita ja tekoja, on inhimillistä tavoitella enemmän hyvää ja virheettömämpää itseä ja elämää. Voi kunpa vaan muistettaisiin aina, miten arvokkaita ja hyviä me jokaikinen oikeasti ollaan. Me riitetään just tämmösinä. Ilman sitä jatkuvaa suorittamista tai paremman tavoitteluakin.

Sitä ei käy kieltäminen etteikö tässä sanonnassa olisi perää tai etteikö se olisi hyvästä. Siinähän just kannustetaan ihmisiä keskittymään ennemmin omaan toimintaansa ja elämäänsä kuin oman toiminnan vertailemiseen toisiin ihmisiin ja muiden tekemisten kyttäämiseen. On tervettä ymmärtää ja ajatella, että voi olla ylpeä omista suorituksistaan ja elämästään silloin, kun on yrittänyt parhaansa, vaikka se oma paras sitten olisikin paljon huonompi kuin toisen paras. Vaikka se ei toisi tuloksena koulupaikkaa, puhdasta kotia, täydellistä ystävyyttä, omien unelmien saavuttamista tai välttämättä edes niitä toiveissa olleita tavoitteita ja odotuksiaan. Siitä huolimatta se riittää. Mutta se, mikä pisti miettimään on, miten paljossa me ihmiset vaaditaan itseltämme omaa parastamme, sitä täydellistä suoritusta, mihin pystytään vain jos annetaan kaikkemme. Ei ole ihme, että ihmiset väsyvät, ajautuvat burn outteihin ja uupuvat kaiken sen kiireen ja suoriutumisen keskellä, jos ei muisteta tai ymmärretä sitä tosiasiaa, että kaikessa ei tarvi olla paras. Edes se paras osa itsestämme. Todellakaan aina ei tarvitse tehdä parastaan, niin ajattelen. 

Tärkeämpää olisi priorisoida asiat niin, että voi tehdä parhaansa asioissa, joilla on oikeasti merkitystä itselle ja joita oikeasti haluaa tavoitella. Jos tekee aina parhaansa, vaan koska haluaa näyttää muille, että osaa ja pystyy taikka tahtoo olla muiden odotusten ja toiveiden arvoinen välittämättä omista kehon tai mielen viesteistä, ei olla minusta ollenkaan oikealla tiellä tai olla itselle hyviä. Kultainen keskitie, oi sitä niin peräänkuulutan tässäkin asiassa. Ollappa tarpeeksi armollinen itselle, jotta ei pala loppuun, mutta kuitenkin tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs, jotta voi saavuttaa omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Lyhyestä virsi kaunis, pääajatus tässä tekstissä oli siis se, että kun tehdään parhaamme se riittää, mutta aina ja joka asiassa meidän ei tarvitse kuitenkaan tehdä parastamme. Vai mitä? <3


 Mitä ajatuksia tää teksti sussa herätti, ootko samaa mieltä vai näätkö tämän asian aivan toisenlaisesta näkökulmasta?

Unelma(ni) kansien välissä

Muutama postaus takaperin mainitsin, että mulla on tulossa jotain jänniä uutisia, joista aioin kertoa teille myöhemmin lisää.. No, tänään ois sen aika! Alotetaan tää postaus kuitenkin tämmösellä pienellä pohjustuksella, ennen kun mennään ite asiaan.

Kaikki minut tuntevat tietää, että oon ollut ihan pienestä pitäen aivan hullun innostunut kirjoista ja lukemisesta. Opin lukemaan eskarin alussa ja heti siitä lähti mun lukuinnostus lentoon. Kirjastoon ei oo meiltä kun pari kilsaa matkaa, joten kävin siellä usein montakin kertaa viikossa ja joka kerta piti tietysti lainata mukaan niin iso läjä kirjoja, kun vaan mun pikkuruiseen syliin mahtui. Lukutoukasta tuli yks mun lempinimistä ja se jos joku, kuvaskin mua kyllä varsin osuvasti. Tietysti mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän mun elämään tuli uusia velvollisuuksia ja juttuja, jotka vei aikaa, eikä enää ehtinytkään käydä kirjastossa montaa kertaa tai välttämättä edes kertaa viikossa. Mutta siitä huolimatta tää harrastus vaan oli ja pysyi. Pysyy edelleenkin. Oon lukenut mun elämäni aikana aivan äärettömän paljon kirjoja ja kiintynyt tähän harrastukseen niin kovin, että elämä ilman kirjoja tuntuis tosi paljon tyhjemmältä.

Lukemisen rinnalle mulla alko kipuamaan kirjottaminen. Aluksi ala-asteen tarinavihkoihin raapustellen, myöhemmin blogia kirjottaen tai esimerkiksi kavereille kirjottaen ja jossakin vaiheessa sitte tajusin, että kirjottaminen ei ollut enää vaan yksi osa blogia tai mun sepittämiä tarinoita, vaan enemmänkin osa mua itseäni. Kirjottamisesta tuli yks kaks yllättäen ihan täysin se mun juttu, aivan niin kun lukemisen kanssa kävi sillon vieläkin nuorempana. Niin rakas harrastus, melkeen kun elämäntapa. Kirjottaminen on mun tapa purkaa tunteita ja saada ajatuksia järjestykseen. Mun tapa saada ilmaistua itseäni ja puhua mulle tärkeistä asioista. Rentoutua ja päästää stressistä irti. Luoda jotain uutta maailmaan. Antaa mielikuvituksen lentää. Haaveilla. Ymmärtää asioita. Se on mulle niin niin paljon. 

Kirjotan, koska mulla on sitä kohtaan niin voimakas sisäinen palo. Koska en enää osaisi taikka haluaisi elää ilman kirjottamista. Koen, että se on mulle lahja, joka on tuonut mukanaan mun elämään niin paljon, vienyt mut asioiden äärelle, joihin en ois ikinä päätynyt ilman tätä harrastusta. Mutta vaikka teenkin tätä täysin mun sisäisen paloni ja rakkauden vuoksi, tuolla mun mieleni sopukoissa oon haaveillut niin kauan kun vaan kykenen muistaan, että vielä joskus mää kirjotan ikioman kirjan. Ensin se oli vaan pienen tytön tomera tulevaisuudensuunnitelma, myöhemmin pieni epämääräinen haave jossain tuolla piilossa mun sydämessä.  Siellä tää haave tai unelma on elellyt vuosikausia piilossa muiden katseilta, silti sinnikkäästi hengissä säilyen. Oon ihaillut niitä kirjailijoita, joiden kirjoja oon lukenut ja vaan uneksinut, että oisin joskus siinä samassa pisteessä, edes osittain. Luomassa jotain uutta ja hienoa. Tekemässä sitä, mikä on mulle tosi tärkeetä ja rakasta. 

Ja oikeestaan vasta tässä viime vuosien aikana oon uskaltanut sanoa tämän muillekin ihmisille ääneen. Haluaisin kirjottaa kirjan, se on mun suuri haave. Usein mieleen on kuitenkin hiipinyt epäily omista kyvyistä ja epäusko tämän haaveen toteutumisesta. Ei mun rahkeet taida vaan riittää siihen, ainakaan just nyt on ollut mun yleinen ajatusmalli ja niimpä oon vaan aina tyytynyt jatkamaan haaveilua. Ehkä vielä joku kaunis päivä, niin ajattelin. Ja kyllähän se kaunis päivä kerran saapui. Mutta ei se kaunis päivä ollut päivä, jolloin olisin saanut haaveeni toteutettua tai oman kirjan käteeni. 

Se kaunis päivä oli päivä, jolloin ymmärsin, että ainakin mää voin yrittää. Katsoa, mihin mun rahkeet riittää ja onko tämä haave saavutettavissa. Sinä päivänä ymmärsin, että ikinä en tuu tätä tai mitään muutakaan unelmaani saavuttamaan tekemättä sen eteen yhtään mitään. Ei tule kaunista päivää, jolloin kaikki ilmestyy mun eteeni vaan sormia napsauttamalla tai tarpeeksi lujaa toivomalla. Sinä kauniina päivinä otin kuitenkin sen tärkeimmän askeleen, kun annoin itselleni luvan lähteä tavottelemaan tätä unelmaa. Siitä lähti mun matka kohti haaveita ja tavoitteita. Aloin edetä hitain mutta joka hetki myös varmemmin askelin kohti mun päämäärää ja tekemään oikeasti konkreettisesti töitä unelmieni eteen.

Ja tässä se nyt on, unelma(ni) kansien välissä! Mun ikioma runokirja, Sinä kesänä sain siivet selkääni. Tähän hetkeen huipentuu niin paljon. Näytin pitkää nenää niille epäilyksille ja peloille, jotka yritti jarrutella mua ja kertoa, ettei minusta oo tähän. Erityisesti huomasin tässä projektissa ihan konkreettisesti, miten valtavan paljon omalla asenteella ja uskomuksilla on merkitystä siihen, mitä pystyy saavuttamaan. Vasta kun opettelin uskomaan itteeni ja unelmieni saavuttamiseen, tää kävi maholliseksi. "Jos uskot, että osaat, sinä osaat. Ja jos uskot ettet osaa, olet oikeassa." Näin oman kokemuksen kautta tää sanonta aukes mulle ihan uudella tavalla. Mun kohdalla tää epäonnistumisen pelko ja täydellisyyden tavoittelu on koitunut aikasemmin isoksi jarruttelijaksi ja esteeksi mulle tärkeiden asioiden tavottelussa. Vaati paljon päästä niistä yli ja takoa omaan päähäni, että esimerkiksi tässä tapauksessa tämän runokirjan ei tarvitse oikeasti olla mikään täydellinen teos, joka saavuttaa suuren suosion ja on ihan viimeseen asti hiottu ja virheettömäksi viilattu luomus. Paljon vähempikin riittää ja on silti aivan yhtä arvokas ja hyvä suoritus, josta saan olla ylpeä ja iloinen. 

Just nyt tuntuu ihan hullun hyvältä. Oon tietysti ylpeä itse tästä kirjasta, jonka sain aikaan, mutta erityisen ylpeä oon siitä, että uskalsin vihdoin uskoa itseeni. Mulla on nimittäin nyt olo, että tää ei jää tähän vaan haluan lähtä jatkossakin tavottelemaan mun unelmia ja haaveita. Kaikki ei tietenkään välttämättä tuu toteutumaan, mutta ajattelen, että aina kannattaa kuitenkin yrittää, niin ei tarvi jälkeenpäin katua, kun ei koskaan edes yrittänyt. Epäonnistumisen pelko jarruttajana on ihan typerä juttu, koska oikeastihan epäonnistumisessa ei oo mitään pahaa tai hävettävää! Mun mielestä lopputuloksesta riippumatta on tosi arvostettavaa ja tärkeää uskaltaa tehdä ja tavoitella just niistä asioita, joita itse haluaa miettimättä liikaa muiden mielipiteitä tai reaktioita. Kunpa muistaisi sen itsekkin aina! Mutta hei, jos sua kiinostaa hankkia tämä mun kirja tai kuulla lisää jostain tähän liittyvästä, voit tehä sen lähettämällä mulle vaikka sähköpostia osotteeseen sini.tervamaki@gmail.com tai laittamalla mulle insta directissä viestiä (käyttäjätunnus sinitervamaki). Kirjan osto onnistuu myös suoraan Mediapinnan verkkosivuilta tai esimerkiksi Prisman verkkokaupasta (täältä) ja muutamista muista verkkokirjakaupoista (täältä, täältä tai täältä). 


Uskallathan sääkin lähteä tavoittelemaan sun unelmia, etkä anna epäonnistumisen pelon tai täydellisyyden tavoittelun olla esteenä millekkään, mitä oikeasti tahdot?

Vihdoin lomalla

Ihanaa, vihdoin lomalla! Viime torstaina oli jännittävin päivä hetkeen, ku matkustettiin Ouluun tekemään pääsykoetta sadat muut kokelaat seuranamme. Koeaika lensi kuin siivillä, niinkin lujaa, että aika loppu melko pahasti kesken. Toisaalta pelin henki oli kaikille sama ja kuulemani mukaan en ollut todellakaan ainoa, jolla aika oli loppunut kesken. Tuo päivä oli älyttömän raskas, kun niin intensiivisesti keskitti kaiken huomionsa ja osaamisensa tähän yhteen hetkeen ja kokeen jälkeen olikin sitte aivan älyttömän väsynyt ja tyhjä olo. Pikku hiljaa se väsymys ja tyhjyys on vaihtunut kuitenkin iloksi ja helpotukseksi, kun vihdoin saa keskittyä muuhunkin kuin opiskeluun! Tulokset tulee parin viikon päästä, joten sinne asti täytyy vielä jännätä ja vaan arvuutella lopputuloksia. Omasta tuloksesta en osaa sanoa vielä juuta enkä jaata, koska kun kokeessa tulee vääristä vastauksista miinuksia, on tosi hankala lähtä arvioimaan, mitkä tehtävät meni oikeen ja mitkä taas väärin tai missä suhteessa pisteitä tuli ja lähti.

Kun sitten pääsykoepäivänä saavuin myöhään illalla kotiin, pakkasin vielä matkalaukun valmiiksi ennen nukkumaanmenoa ja aamulla sitten lähettiinki mun ystävän kanssa suunnistamaan kohti Savonlinnaa. Tarkotus oli aluksi olla täällä perjantaista maanantaihin ja ostettiinkin jo heti tullessa maanantaille paluuliput. Viihyttiin täälä kuitenkin taas niin superhyvin, että meitä alko harmittamaan tosi paljon kun lähtö vaan lähesty ja tekemistä ois ollut vielä paljon! Aikamme me siinä harmiteltiin, kunnes päätettiin, että mitäpä siitä, vaikka liput on jo ostettu, ei meitä estä oikeesti mikään jäämästä tänne vielä pidempään, kun kummallakaan ei ollut mitään sovittuja menoja loppuviikolle. Niimpä lähtöpäiväksi muuttukin maanantain sijasta torstai, eli täällä me vielä tyytyväisenä elellään. Ihan huippua!

On tehnyt ihan hullun hyvää vaan lomailla ja siirtää ajatukset vakavasta ihan muualle. Kun lähettiin tänne heti seuraavana päivänä kokeen jälkeen, en kerennyt jäädä sen enempää murehtimaan ja vatvomaan mitään kokeeseen liittyvää, mitä oisin ihan varmasti kotona yksinäni tehnyt. On ollut kyllä niin kiva saada heti kokeen jälkeen koko asia pois mielestä näin lomailun merkeissä, koska tuon luku-urakan jälkeen ei tekiskään kyllä yhtään mieli jäädä enää siihen päälle vielä miettimään tuloksia ja koetta. Stressitöntä elämää tähän väliin, kiitos! Ja tää paikka jos joku, on paras stressin purkamiseen, rentoutumiseen ja vaikka sen vakavan unohtamiseen. Joka vierailukerralla mää vaan rakastun enemmän ja enemmän tähän kaupunkiin ja siihen fiilikseen, mikä täällä on. Voi, pääsisittepä te just nyt mun saappaisiin, niin ymmärtäisitte mistä puhun! 

Tää on kyllä just sitä, mitä nyt tarvin, kovin onnellista eloa. Mutta mites siellä?

Loppurutistus

Enää (tai vielä..) loppurutistus jäljellä. Kuukausi on hujahtanut ohi samaan aikaan tosi hurjaa vauhtia, mutta toisaalta ihan tuskallisen hitaasti. Kaipaan niin älyttömästi niitä lukuisia asioita, jotka on täytyny heittää enemmän tai vähemmän syrjään tämän kuukauden ajaksi, jotta pystyn panostamaan täysillä pääsykokeisiin lukuun. Tämän "matka" on ollut fiilisten kanssa yhtä vuoristorataa ja välillä oon naureskellutkin mun läheisille sitä, miten voi olla niin, että ensin olo on täysin epätoivonen, tuntuu, ettei oikeasti osaa yhtään mitään ja tekis vaan mieli heittää hanskat tiskiin, kun jo tunnin päästä onkin taas hyvä fiilis päällä ja vahva usko siihen, että sinne pääkoppaan on asioita tarttunu ja mikä tahansa on vielä mahollista. Tuo on ollut itse asiassa varmaan se yllättävin asia itelle, miten paljon sitä onkaan täytynyt taistella, jotta jaksaa olla luovuttamatta ja jatkaa sillonkin, kun epätoivo jyllää mielessä ja motivaatio on nollassa. 

Oon kuitenkin ylpeä itestäni, että oon jaksanut tsempata ja jatkaa tätä urakkaa aina, vaikka ois miten paljon vastustanut. Se jo kertoo mun mielestä paljon siitä, miten tärkeä juttu tää mulle on. Tällä hetkellä takki on melko tyhjä ja olo kaikkensa antanut. Vielä ois kuitenkin tämän päivän lisäksi kolme lukupäivää jäljellä ja sitten neljäntenä päivänä se itse h-hetki eli koepäivä. Enää ei kyllä edetä millään muotoa innostuksella ja kovalla flowlla, vaan enemmänkin sinnikkyydellä ja tahdonvoimalla, mutta kovasti lohduttaa se, kun tietää, ettei todellakaan oo enään kauaa tätä hommaa jälellä. Ihana tsemppiryhmä Facebookissa on myös auttanut niin paljon, kun on saanut vertaistukea ja huomannut, ettei oo missään nimessä yksin fiilistensä ja ajatustensa kanssa.

Mitä tahansa tuleva torstai tuokaan tullessaan, oon tyytyväinen omaan tekemiseeni. Totta kai oon aivan älyttömän pettynyt, jos en kouluun pääse tällä suorituksella ja se tulis olemaan mulle kova paikka, varsinkin kun sen eteen on tehnyt niin valtavasti töitä, mutta siinä vaiheessa mun täytyis vaan todeta, että tällä kertaa mun rahkeet ei riittänyt vaan muut oli mua parempia ja ansaitsi paikkansa. Omasta tekemisestä (tai tekemättömyydestä) se ei siis jää kiinni, koska koen, että oon tehnyt ihan kaikkeni ja omistautunut satakymmenenprosenttisesti tälle urakalle, joten siinä mielessä voin olla levollisin mielin. Se pettymys ois varmasti vielä tosi paljon vaikeampi käsitellä, jos tietäis, että se johtuis omasta samaattomuudesta ja laiskuudesta. Mutta tämän pienen välikatsauksen jälkeen on mun aika suunnata taas nokkani kohti kirjaa ja yrittää painaa vielä viimesetkin tiedonrippeet mieleen, enne kun sitten torstaina pääsen näyttämään, mitä tietoja sinne mieleen on lopulta tarttunut. Jospa niitä tietoja olis sitten riittävästi, toivon sitä ihan sydämeni pohjasta!

Pitäkää mulle peukkuja! Niitä niiin tarvitaan. 

Pääsykokeisiin valmistautumista

Tänään on kulunut tasan viikko vakava-aineiston julkaisusta ja fiilikset on ollut tänä aikana melko vaihtelevat. Myönnettäköön, että mua vähän jännitti etukäteen, miten sitä osaa taas alkaa opiskelemaan tehokkaasti tai onko koko opiskelu vielä ihan hakusessa näin melkein vuoden tauon jälkeen, mutta oikeestaan yllättävän hyvin oon päässyt tähän lukemiseen sisälle. Opiskelu on jopa tuntunu siistiltä ja mielenkiintoselta. Heh, ainakin välillä. Parasta on, kun saa semmosen oikeenlaisen moodin päälle ja saa opiskella kunnon flow-tilassa. 

Joka hetki ei kuitenkaan tää flow-tila valitettavasti oo päällä. Aamusin tuntuis niin kivalta vaan jäädä sängynpohjalle nukkumaan herätyksen soitua (varsinkin kun illalla menee usein nukkumaanmeno turhan myöhään) ja kummasti kun päivien suunnitelmina on pitkälti pääsykoekirjan kanssa ajanviettäminen niin kirjottaminen, valokuvaaminen, lukeminen, liikkuminen, hyvän ruuan kokkailu ja muu mua kiinostava juttu innostais yhtäkkiä ihan hurjasti. Ette tiiäkään, miten haastavaa on pidättäytyä esimerkiks kirjottamisesta, kun oikeen inspiraatio yllättää taikka lukemisesta, kun tietää, että kirjahyllyssä oottais paljon hyviä kirjoja, joita oikeen janoan päästä lukemaan. Tahtoa ja motivaatiota näiden "turhien" asioiden välttelyyn kuitenkin löytyy ainaki vielä toistaseksi mukavasti, koska tavote näkyy edelleen kirkkaana silmissä. Koulupaikka mulle ens syksylle, kiitos. Oi, niin tahtoisin.

Tää vakava-pääsykoemateriaalin opiskelu eroaa ainakin mun silmiin paljon siitä, mihin peruskoulussa tai lukiossa oon tottunut, joten varsinkin ekaa kertaa artikkeleita läpi selaillessani meinas tuskanhiki nousta otsalle ja pienoinen paniikkikin hiipiä puseroon. Tätä tekstiä kun ei voikkaan lukea kuin vettä vaan ja opetella asioita ulkoa, vaan tekstiin pitää päästä niin syvälle sisälle, että pystyy ymmärtämään sen artikkelin kokonaisuutena ja luomaan asioiden välille yhteyksiä. Välillä tuntuu oikeasti, että sivistyssanakirjakin ois enemmän kuin tarpeellinen tähän vierelle, kun melkeen jokaisella sivulla on useita sanoja, joiden suomenkielisistä(kään) merkityksistä mulla ei oo mitään hajua. :-D Onneks on kuitenki Google ja kirjan takana oleva sanasto, niillä tuntuu pötkivän jo aika pitkälle! 

Mulle haasteellisimmaksi on osottautunut tähän mennessä just tää asioiden yhdistely ja ymmärtäminen monesta eri näkökulmasta ja se sinne tekstiin syvälle sukeltaminen. Monta kertaa oon epätoivoissani tuskaillut, kun tuntuu, ettei oikeen tiiä, miten ja mitä juttuja pitäis yrittää opiskella. Yksityiskohtia on kyllä painunut mieleen, mutta soveltaminen vähän hirvittää ja sitähän ne tehtävät siellä pääsykokeissa sitten oikeestaan kokonaisuudessaan onkin. Oon aina ollut kova stressaaja ja jännittäjätyyppi, joten näin kun ollaan täysin omalla epämukavuusalueella, stressitasot ja jännitys on ollut välillä turhankin korkealla. Tuntuu pelottavalta, kun ei oo ollenkaan varma opiskeleeko "oikein" ja oikeita asioita ja onko ne omassa mielessä yhdistellyt asiat artikkeleista totuudenmukaisia vai jotain ihan muuta. Mutta hetkinä kun on tuntunu, että hakkaa vaan päätä seinään, stressi huitelee jossain tuolla pilvenpiirtäjien korkeudella, eikä opiskelusta tuu oikein mitään, oon päätynyt siihen, että sillon on parasta lähtä vaikka pihalle happihyppelylle, kameran kanssa hetkeksi ulos kuvailemaan tai vaikka tapaamaan ystäviä. Ja yleensä tämän jälkeen onkin ajatus kulkenut taas paremmin ja mielikin ollut valoisampi. Vähän täytyis saada vielä lisää itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen, niin hyvä tulee!

Innostus ja epätoivo (ja suklaan tuhoaminen!! Sitä on kuulkaas kulunut ja todella paljon) on siis ollut mulla vaihtelevina teemoina tässä alkaneessa luku-urakassa, mutta kova usko ja toivo mulla on siihen, että tää tulee vielä päättymään hyvin. Enkä sitä paitsi ollenkaan usko, että oon ainoa näiden epävarmuuden fiilisten ja stressin ja jännityksen sekaisen oloni kanssa! Suurin osa muista hakijoista on mun kanssa samassa tilanteessa (siis niin, että alla on vaan lukiopohja ja materiaali on sinällään ihan uudenlaista ja outoa) ja tuskailee varmasti näiden samojen juttujen kanssa. Mutta mun ja meidän onnemme on, että tää huippu verkkovalmennuskurssi pitää sisällään muun muassa opetusvideoita artikkeleista ja harjotuskokeita, joten aivan kylmiltään ei joudu ite pääsykoetilanteeseen ja paljon apua saa opiskeluun tältä taholta. Ehkäpä tämä tästä siis vielä iloksi muuttuu, kun vaan jaksan tsempata vielä nää loput viikot niinä vaikeinakin hetkinä, joita väistämättä eteen tulee, ja tehä sitte pääsykokeessa parhaani, niin että saan puristettua itestäni joka ikisen matkan varrella mukaan tarttuneen tiedonrippeenkin sinne koepaperiin. Huiii. Jännittää koko koetilanteen ajatteleminenkin, siinä on niin paljon pelissä!


Entiiä onko tää enemmän hyvä vai huono juttu, että mulla on jo nyt aivan innostunu fiilis loppukeväästä ja tulevasta kesästä! Meinaan siksi, että tässähän pitäis nyt kuitenki malttaa keskittyä ensin täysillä tähän hetkeen ja opiskella nää muutamat viikot alta pois, ennen kuin voi sen enempää muita kivoja juttuja alkaa suunnittelemaan tai toteuttelemaan. Mutta voih, miten ihanalta tuntuukaan unelmoida siitä vapauden päivästä, kun päiviin saa kuulua muutakin kun pänttäämistä tai töitä. Ja kunnon loma, ai että miten se tuntuukin varmasti tämän jälkeen hyvältä. Sitä siis odotellessa!


Onko siellä muita pääsykokeisiinlukijoita? Mikä fiilis teillä on lukemisesta tai ite aineistosta?