Musta on jo pidemmän aikaa tuntunu, että joku tässä hommassa nyt jarruttaa, kaikki ei oo niinku pitäis. Ku ajatus postauksen teosta ei saakkaan mua enää innostuksen valtaan, vaan se blogin päivittäminen tuntuu enemmän velvollisuudelta, pakkopullalta ku rakkaalta harrastukselta.
Rakastan kyllä edelleen ihan mahottomasti valokuvausta,
ja kirjottamista, rakastan sitä tunnetta ku saan olla vuorovaikutuksessa teiän lukijoiden kanssa, ku saan niitä onnistumisen tunteita ja ku saan toteuttaa itteeni, tiivistettynä siis rakastan edelleen koko tätä bloggaamista&blogimaailmaa. No miksi mää sitte en vaan jatkais samaan malliin? - No, oon vähä hukassa tän blogin kans, enkä niin vähääkään. Musta tuntuu, että en halua enään höpötellä niin paljoa mun elämästä, en halua jakaa kaikkea mun menoja ja tapahtumia tänne blogiin. Viimeaikoina mulla on myös ollu jonkusorttisia paineita ja stressiä siitä, että jos postauksia ei tuukkaan niin usein, enkä muutenkaan oo ollu niin tyytyväinen siihen jälkeen mitä oon aikaseksi saanu. Mullahan tosiaan ois mielessä postausideoita vaikka kuinka paljo ja aikaaki löytyis blogille runsaasti, mutta valitettavasti ne ei yksinään riitä.
Oon pyöritelly mun päässäni monia eri vaihtoehtoja; poistaisinko blogin kokonaan, laittaisinko blogin salaiseks, jatkaisinko vaan samaan malliin välittämättä siitä, että se halu tehä tätä hommaa on jossain karkuteillä. Mutta ku pyörittelin ja pyörittelin sitä asiaa mun mielessä, mulla välähti. Ehkä kuitenki just nyt kaikista paras vaihtoehto ois aikalisä. Aikalisä, jolloin voin miettiä mitä teen jatkossa tämän blogin kanssa, aikalisä, joka toivottavasti selkeyttää mun ajatuksia&herättää mun innostusta tätä hommaa kohtaan uudelleen.
Tiiätteko, tää tuntuu tosi oudolta ja hassulta, jopa vähä pelottavaltaki, koska koko mun reilun kahen vuoden mittasen "blogiuran" aikana en oo koskaan pitäny mitään taukoa, enkä edes vakavissani harkinnut blogin lopettamista. Oon postannu koko tämän ajan melko tiheästi ja säännöllisesti. Mutta vaikka tää tuntuuki niin oudolta ja pelottavalta, niin musta tuntuu että tää on oikia päätös just nyt. Voin palata ihan millon vaan takasi, tai sitte olla palaamatta. Voin tehä just sillain, mikä parhaalta tuntuu. Mää taian todellaki olla tauon tarpeessa. Koska vaikka blogi onki tuonu mukanaan niin paljon hyvää, niin täytyy myöntää, että kyllä se on mukanaan tuonu myös stressiä, paineita, vienyt paljo aikaa, saanu jopa välillä turhautumaan. Niin ja seki on myönnettävä, että joskus sitä on ehkä vähä liikaaki eläny blogille, ei oo osannu täysin nauttia käsillä olevasta hetkestä, esimerkiks jostain ihanasta perheen tai ystävienkanssa vietetystä illasta, ku on hääräilly niin tohkeissaan kameran kanssa ja suunnitellu jo tulevaa postausta.
Mä en tiiä millon mää palaan, mulla ei oo hajuakaan siitä. Voi olla että oon täällä takasi jo parin päivän päästä. Tai viikon. Kuukauden. Vuoden. En osaa yhtään sanoa. Tiiän ainoastaan sen, että nyt on tauon paikka. Tiiän myös sen, että tää tauko tekee hyvää mulle ja tälle koko blogillekki. Koska kun mää sitte joskus palaan, oon (toivottavasti) täynnä innostusta taas, oon saanu selvitettyä mitä mää tahon tältä blogilta, oon saanu selvitettyä miten jatkan tätä puuhaa.
Ehkä nyt onki uusien tuulien aika puhaltaa. Kaipaan jotain uutta tänne. Oon miettiny, että semmonen kuvapainotteisempi blogi saattais olla se mun juttu. Tai semmonen, että pohdiskelisin asioita, kirjottasin mielipidetekstejä, ehkä vähän runo tai tarinatyyppisiä. Ehkä semmonen blogi, jossa en kertoiskaan minusta ja mun elämästä niin paljoa, en höpöttelis mun kuulumisia, en kirjottelis mun tekemisistä niin paljoa. En todellakaan toki sulje sitäkään vaihtoehtoa pois, että palaisin tauolta samaan vanhaan tyyliin postailemaan, siis kera kuulumisten ja muiden minusta ja mun elämästä kertovien höpötysten kans. Ehkä mää näin tauolla saan lisää innostusta jatkaakki tätä blogia just tälleen ku oon aina ennenki pitäny. Ken tietää. Sen ainaki tiiän, että kirjottamista en oo missään nimessä lopettamassa. Enkä valokuvaamista.
Mulla on melkosen sekavat fiilikset ko tätä kirjottelen, hah. Surulliset, mutta toisaalta helpottuneet&iloiset ja on semmonen vapaa olo. Eihän mulla oo oikeasti mitään syytä suruun. Voin palata koska tahansa, se on aivan minusta itestä kiinni. Tää on kuitenki aika iso päätös ja muuttaa mun arkeaki melko paljo, sikspä se suru ja hämmennys varmaan osittain minut nyt valtaaki, onneksi hetkeksi vaan. Helpotus on suuri, koska viime viikkoina oon käyttäny tosi paljo aikaa tämän blogijutun pohtimiseen. Oon onnellinen, ku päädyin tähän ratkasuun, joka ei oo ollenkaan lopullinen. Mulla on nyt mahollisuus irtaantua joksikin aikaa tästä kaikesta, mutta samalla mulla on myös mahollisuus palaamiseen, just tänne tuttuun ja turvalliseen paikkaan.
Haluan olla avoin uusille kokemuksille, uusille mahdollisuuksille, ja jotta niitä saan, on joskus tehtävä vaikeitaki päätöksiä. Nyt ku en ainakaan vähäänaikaan puuhaile blogin parissa, voin panostaa kovasti johonkin muuhun juttuun. Mulle jää runsaasti enemmän aikaa tehä muita juttuja, ehkäpä jotain uutta ja hienoa. Oon ihminen, jota omasta halusta huolimatta ehkä hiukan pelottaa ja ahdistaa päästää irti tutusta ja turvallisesta ja kohdata jotain aivan uutta ja täysin tuntematonta, mutta koska rakastan sitä ittensävoittamisfiilistä ja sitä tunnetta, ku on mukavuusalueen ulkopuolella, mutta selviää siitäki hengissä, niin rohkaistuin tekemään tämänki päätöksen. Päätöksen, joka ei ehkä muiden silmiin näytä suurelle, mutta joka on mulle kuitenki tosi suuri. Eikä pelkästään sentakia, ku oon pitäny blogia niin kauan enkä aiemmin oo taukoja pitäny, eikä senkääntakia ku en blogin tulevaisuudesta mitään tiiä, vaan ihan sentakia, ku uskalsin vihdoin tehä jotain, mitä oon kauan jo miettiny ja pyöritelly mielessäni, mutta kuitenki aina viimetingassa epäröiny ja työntäny koko jutun jonnekki kauas mielen sopukoihin.
Tottakai mua jännittää se, miten te lukijat tähän reagoitte. Oon myös miettiny, että häipyykö multa kaikki lukijat sinä aikana ku oon tauolla. Mutta oon tajunnu sen, että ne ihmiset, ketkä oikeesti tätä blogia haluaa seurata, pysyy kyllä mukana vaikka tauon pidänki. Ja vaikka osa lukijoista pois lähtiski, ei se oo mikään syy olla pitämättä taukoa, jos oikeesti tauon paikka on. Kaikki ei varmastikkaan jaksa oottaa mun palaamista, vaan saattaa pudota matkasta, mutta niinku sanoin, niin ne tyypit, jotka oikeesti tästä blogista pitää, ymmärtää kyllä varmasti mun päätöksen ja jaksaa pysyä matkassa mukana.
Vähän jännitystä tuo myös se, miten se palaaminen sitte sujuu. Onkohan se tosi vaikeaa sitte yhtäkkiä tulla takasin postailemaan, ja ku palaan niin jatkanko samaan malliin vai otanko aivan uuden linjan tämän kanssa? Onnistuisko se edes multa, että yhtäkkiä jättäsin kaikki höpinät pois ja pistäisin vaan kuvia ja pohdiskelevia tekstejä? Entä jos en osaakkaan olla ilman blogia, ihan tälleen yhtäkkiä? Tai jos se innostus ei enää koskaan palaudukkaan? - Niin paljon kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia. En halua sen kuitenkaan olevan esteenä tälle päätökselle, vaan oon luottavaisin mielin, ja haluan uskoa siihen, että kaikkiin kysymyksiin ja probleemiin löytyy vastaukset ja ratkasut ajallaan, eikä niitä kannata turhaan stressata. Asiat on ennenki järjestyny parhaiten päin, joten eiköhän nytkin. Vai mitä luulet?
Niin ja hei yks juttu vielä!! Nyt taitaaki olla pari kiitoksen sanaa paikallaan. Nimittäin teille kultaiset lukijani. Ootte aivan mahtavaa porukkaa, jokaikinen teistä. Ette arvaakkaan kuin paljon teiän upea palaute ja kannustavat sanat on mulle merkannu. Niin usein ootte saaneet mut hymyilemään leviästi, pohtimaan asioita eri kannalta, tuntemaan syvää iloa ja onnea, ootte saaneet mut tuntemaan itteni aivan ainutlaatuseks. Oon saanu teiltä niin paljon, enemmänku koskaan saatoin toivoakkaan. Niinä päivinä, ku epäilin omia kykyjäni bloggaamisessa, te loitte muhun uskoa, että kyllä mää tähän pystyn, kyllä mää osaan. Teiän takia tää on paljo hauskempaa. Jos kirjottaisin tätä pelkästään itelleni, ois seki toki mukavaa ja rentouttavaa, mutta aivanniinku siinä sanonnassa sanotaan niin ku mulla on seuranani useita ihania tyyppejä niin ne ilot tuplaantuu ja surut puolittuu.
... mutta ääks musta tuntuu, että nyt täytyy varmaan lopettaa, ennenko alkaa kuulostamaan enempää siltä, että oisin hyvästelemässä teitä viimesen kerran.. Ei nyt sentään! :--D Aion siis palata just tähän samaan blogiin, samaan tuttuun osotteeseen, epäselvää on ainoastaan se, millon palaaminen tapahtuu. Minut tuntien, siihen ei välttämättä ikuisuuksia kulu.. Toivon aivan sydämmestäni, että te ymmärrätte mun päätöksen. En haluais tuottaa kenellekkään mielipahaa tai pettymystä, mutta tajuatte varmasti sen, ettei se ois kenellekkään, mulle taikka teille, hyväksi jos väkisin joutuisin postailemaan tai sillälailla puolitehosesti.
Siis tältä erää kiitos ja näkemiin. Ootte ihania, kjeh, ja siitä saatte olla varmoja, että täältä tullaan vielä, ette te musta näin helposti eroon pääse. Pus.