perjantai 16. marraskuuta 2018

Ajatuksia kuluneesta syksystä

Tasan kolme kuukautta sitten painoin viimeksi julkaise-nappia täällä blogissa. Empä ois sillon arvannut, että seuraavaan kertaan menee näin pitkä aika, saatikka sitä, miten paljon asioita elämässä voi kolmen kuukauden aikana tapahtua. Ehkä tänään, viikonlopun ja vaikkapa mun synttäreiden kunniaksi, on vihdoin aika palata höpöttelemään kuulumisia ja viime kuukausien ajatuksia blogiin. 
Näihin kuukausiin, jotka oon täällä Joensuussa tähän mennessä viettänyt, on mahtunut niin paljon kaikkea, että saisin halutessani siitä aikaan tekstiä vähintään kymmenen eri postauksen verran, haha.

 Ehkä tärkeimpänä siitä kaikesta on kuitenkin se, että Joensuusta on tullut mulle oikeasti koti. En vois rehellisesti sanottuna kuvitellakkaan olevani tai asuvani tällä hetkellä missään muualla. Tänne on alkanut rakentumaan päivä päivältä vahvemmin se mun "oma elämä" ja vitsit, miten ihanalta se tuntuu. Oon kohdannut valtavan määrän uusia ihmisiä, joista useista oon saanut jo tosi hyviä ja rakkaita ystäviä, oon tutustunut (ja ihastunut) Joensuuhun kaupunkina ja käynyt vierailemassa monissa kauniissa paikoissa. Oon päässyt päivä kerrallaan enemmän kiinni yliopistoelämään ja selättänyt jo ensimmäiset tentit kunnialla, luonut yhessä kämppiksen kanssa meiän asunnosta aivan kodin, käynyt monta kertaa viikossa iltakylissä ja pitänyt sosiaalista elämää yllä enemmän ku varmaan koko viime vuoden aikana yhteensä (:D), pyöräillyt päivittäin ympäri Joensuun ruutukaava-aluetta ja samalla yrittänyt painaa päähän katujen nimiä, jotta vielä joskus oppisin pääsemään paikasta A paikkaan B ilman mapsia (suurimman osan mielestä tämä systeemi on yksinkertaisin ikinä, mutta näin suuntavaistottomana tämä uudessa kaupungissa suunnistaminen on tuottanut kyllä omat haasteensa..), päässyt tekemään asioita, joista nautin hulluna ja joita vähän etukäteen jännittelin, miten uudessa paikassa pääsen toteuttamaan. Sain esimerkiksi yheltä salibandyvuorolta vakituisen paikan ja oonpa päässy pihasäbääkin pelaamaan.




Kuitenki tää syksy on ollut myös melko haastava ja energiaasyövä, koska elämässä on tapahtunut yhtäaikaa niin paljon suuria muutoksia, jotka on mullistanu elämän toisinaan ihan päälaelleenkin, ja siihen päälle on tullut vielä huoleksi tutut sisäilmaongelmat ja joitakin terveyshuolia niin omasta takaa kun läheistenkin osalta. Sillon etukäteen, ennen muuttoa, mua jännittikin paljon se, kun tiesin, että ekat kuukaudet ei välttämättä oo niin helppoja ja murehdin sitä, jos jään kaikkien niiden asioiden kanssa yksin, eikä oo oikeastaan mitään tuttua ja turvallista, mihin tukeutua. Kaikki on kuitenki mennyt tämän osalta paremmin kun hyvin. <3 Oon saanut vahvan tukiverkon ystävistä täältä, mulla on ihana, rakas, sisko täällä samassa kaupungissa, enkä oo hetkeäkään joutunut kokemaan, että oisin jonkin asian kanssa ihan yksin. Niin nämä sisäilmaongelmat ku terveyshuoletkin on otettu tosissaan heti alusta alkaen, mulla on aina ollut olkapää, johon nojata ja kaikissa konkreettisissakin arjen askarruttavissa asioissa tai tilanteissa on aina saanut tarvittaessa neuvoja ja apua muilta ihmisiltä. Millon kämppikseltä, millon muilta ystäviltä, siskolta, äidiltä tai ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.

On turvallista olla, kun tietää, että on kaksi kotia, joissa molemmissa on hyvä ja turvallista olla. Toisessa kodissa on aina ne rakkaimmat ihmiset odottamassa, toisessa on iso osa koko tämän hetkistä elämää ja sen sisältöä. Sisällöstä puheen ollen, viime viikkoina on ollut kyllä ihan kunnon "ruuhkaviikot" elämässä. Jos yliopisto-opiskelu ei ihan vielä ensimmäisillä viikoilla hetkauttanut työmäärällään, niin kuluneiden parin viikon aikana se on kyllä tehnyt sen ihan toden teolla, huuhh. Tällä viikolla mun koulupäivät on saattanut kestää esimerkiksi aamukaheksasta iltaseittemään ja sen jälkeen jatkunut vielä itseopiskelun merkeissä koko loppuillan omalla kämpällä. Joskus usein tehtäviä on joutunu ahertamaan myös yömyöhään asti, jotta ehtii saada pakolliset jutut valmiiksi ennen deadlinea. Stressiä ja kiirettä on siis tulvinut viime aikoina ovista ja ikkunoista, mutta sitä jaksaa kyllä ahertaa sen voimalla, kun tietää, että ei oo enään oikeasti montaa viikkoa joululomaan ja ulkomaanreissuun! Lähetään siis 7-hengen tyttöporukan voimin ennen joulua Teneriffalle ja ootan sitä kun kuuta nousevaa. Erityisesti sen takia, että en oo käynyt vielä ikinä missään ulkomailla!



Tänään mun mieltä on piristänyt ihanat ihmiset, jotka on mua muistanut sekä runsain viestein, että konkreettisesti täällä paikan päällä ihanalla synttäribrunssilla ja lahjalla. Niin paljon rakkautta ja lämpöä oon saanut osakseni. <3 Voi että, musta vaan tuntuu jotenkin tosi hassulta ajatella, että minäkin oon nyt parikymppinen. Eikös se niin mee, että nyt on nuoruusvuodet ohi ja seuraavaks aletaanki sitte lähestymään jo uhkaavasti tulevia pyöreitä.. Heh, oiskohan siis ikäkriisin paikka? - Ikäkriisiä tai ei, aion ainakin tänään jättää kaikki kouluhommat ja stressaavat asiat sivuun ja nauttia tästä päivästä täysin rinnoin. Ehkä tää vanheneminen on kuitenkin aika mukavaa! Just nyt mulla on tosi hyvä fiilis ja kiitollinen olo elämästä. Paljon on tapahtunut elämässä ja moni asia muuttunutkin, mutta kaikesta on selvitty ja mukaan tarttunut paljon arvokkaita asioita ja rakkaita ihmisiä. En ikinä olis osannut ennustaa, mihin kaikkeen tämä syksy ja uudet kuviot mut vie. Vaikka välillä pieni koti-ikävä kaihertaa, varsinkin niinä hetkinä, kun kaikki ei sujukkaan niin kuin olis toivonut, on tänne sopeutuminen sujunu siis paremmin kun hyvin. Jopa niin hyvin, että voin sanoa oikeasti olevani rakastunut tähän paikkaan ja fiilikseen täällä. 

Ehkä näihin ajatuksiin on hyvä päättää pohdiskelut tällä kertaa ja toivoa, että seuraava ajatustuokio on vähän ennemmin kun kolmen kuukauden päästä. Vaikka ihan viikottain tai joskus päivittäinkin, onkin täällä asuessa käynyt mielessä, että voi miten kivaa olis kirjottaa pitkästä aikaa postausta blogiin ja tuoda sitä taas enemmän osaksi arkea, en kyllä edes muistanut, miten mukavaa ja ihanaa tämä kirjottaminen on! Saa nähdä, tuleeko tästä taas suurempi osa mun elämää, vai kuinka tää lähtee tästä jatkumaan.


Oispa hauska kuulla, vieläkö sinne on joku jäänyt mun blogia seurailemaan, vaikka näin pitkään olinkin poissa?