torstai 14. helmikuuta 2019

Pienin askelin kohti haaveita

Mulla on paljon unelmia ja haaveita. Oon just se tyyppi, joka usein kulkee aivan omiin maailmoihinsa uppoutuneena kaduilla, koulun käytävillä tai kaupungin vilinässä, haaveilemassa. Se tyyppi, joka iltaisin ennen nukkumaanmenoa pistää silmät kiinni ja antaa itselleen luvan uppoutua jonnekin niin syvälle haaveiden maailmaan. Haaveet ja unelmat on mulle tosi tärkeitä. Viime keväänä jaoin teille tekstin siitä, miten yksi mun suurimmista haaveista toteutui. Olin aina kuvitellut, miten sitten isompana kirjottaisin kirjan ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi kaunis päivä löysin itseni istumasta sängyn laidalta oma runokirja kädessä. Muistan vieläkin sen uskomattoman fiiliksen, mikä mulle tuli, kun tajusin, että olin oikeasti pystynyt siihen. Tänään haluan jakaa teille tarinan toisesta mun suuresta ja pitkäaikaisesta haaveesta, jota kohti etenen joka päivä, pienin askelin.

Niin kauan, kun vaan ikinä pystyn muistamaan, oon sanonut kaikille mun ympärillä oleville ihmisille, että minusta tulee isona opettaja. Toisinaan oon kertonut, että liikunnanopettaja on se mun juttu, joskus taas äidinkielenopettajan tai historianopettajan ammatti on houkutellut enemmän puoleensa. Aina se on kuitenkin joku opettaja ollut. Kun ala-asteella, yläasteella tai lukiossa kysyttiin, onko mulla suunnitelmia tulevaisuudelle tai kun udeltiin, mikä ammatti mua kiinostaisi eniten, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Opettaja. Se minusta tulee. Peruskoulun lähestyessä loppuaan ja muiden tuskaillessa yhteishaun valintojen kanssa, ei mulla ollut mitään stressiä tai vaikeuksia valinnan kanssa. Tiesin, että mun täytyy mennä lukioon, jotta voin sitä kautta päästä opiskelemaan yliopistoon opettajaksi. Lukiotakin lähdin sillä asenteella läpi käymään, että opettaja minusta sitten joskus tulee. Niin olin tottunut koko elämäni hokemaan sekä itselleni että muille. En oikeastaan osannut kuvitella itseäni mihinkään muuhun ammattiin, näin vaan sen mielikuvan itsestäni opettajana. Se ei ollut edes mikään tietoinen päätös, vaan mulla on vaan aina ollut tunne, että opettajana oleminen on se mun juttu.


Kun abivuosi pyörähti käyntiin ja yhteishaut taas lähestyivät, mulle iski ensimmäistä kertaa todellinen paniikki siitä, mitä tuun mun tulevaisuuden kanssa tekemään. Yhtäkkiä se kaikki vaan konkretisoitui niin nopeasti ja tuli lähelle. Siinä vaiheessa se todellisuus iskeytyi vasten kasvoja. Olin kauhuissani, kun tajusin, että jos musta ei jostain syystä tuukkaan opettajaa, ei mulla oo mitään hajua, mitä sitten teen. Aloin epäilemään itseäni ja sitä, voisiko minusta oikeasti edes tulla opettajaa. Ymmärsin, että opettajan ammattiin kuuluu keskeisenä osana monia asioita, jotka mua pelottaa ja joissa joudun ihan täysin omalle epämukavuusalueelleni. Mielessä kävi moneen otteesen, että helpointa ois vaan miettiä joku toinen ammatti. Joku, jossa ei haittaa olla se ujo tyttö, joka ei nauti huomion keskipisteenä olemisesta.

Niin, se nimittäin oon ollut pienestä pitäen. Oon kyllä aina ollut sosiaalinen, iloinen ja reipas tyttö, mutta samaan aikaan, erityisesti pienenä, tosi ujo, enkä oo ikinä viihtynyt varsinkaan suurissa joukoissa huomion keskipisteenä. Pienenä, kun meille tuli vieraita, en viihtynyt olohuoneen keskellä esittelemässä leluja tai taitojani vaan hakeuduin mielummin jonnekkin syrjäisempään paikkaan tai äidin helmoihin. Ala-koulussa inhosin yli kaiken esitelmien pitämistä. Joulujuhlissa tai kevätjuhlissa en suostunut kertaakaan ottamaan roolia, jossa täytyy puhua yleisön edessä. Kavereiden ja perheen kesken olin eloisa ja varsin vauhdikas rämäpää, mutta esiintymistilanteet ja huomion keskipisteenä olo oli mulle melkein pahinta, mitä tiesin. Sama jatkui vielä yläkoulussakin. Jos tiedossa oli esitelmänpito luokan edessä, saatoin aamusta asti täristä ja voida huonosti, koska mua jännitti niin paljon. Kirjadiplomin jätin suorittamatta, koska en halunnut hakea siitä saatavaa palkintoa koko auditorion edestä kevätjuhlassa. Tukioppilaaksikaan en uskaltanut hakea, koska pienenä seiskaluokkalaisena jännitin niin paljon sitä haastattelua. Vielä lukiossakin esiintyminen tuntui mulle melkein ylitsepääsemättömältä. Jos oli pakko mennä luokan eteen, menin kyllä, mutta sitä edelsi usein huonosti nukuttuja öitä ja voimakkaita jännityksestä johtuvia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Äidinkielessä puheen pitäminen luokalle jännitti heti kurssin alkamisesta saakka niin paljon, että tuntui melkein mahdottomalta selvitä siitä. Ajattelin, että tekisin melkein mitä tahansa, jos vaan saisin jättää sen puheen pitämättä. Koin aina joutuessani yleisön eteen, kaikkien ihmisten katseiden kohteeksi, olevani jotenkin tosi haavoittuvaisessa ja epämukavassa tilassa ja pelko epäonnistumisesta nosti joka kerta päätänsä. Usein saatoin jättää jonkin oikeasti mukavalta vaikuttavan tapahtuman tai aktiviteetin välistä, jos niihin liittyi vähääkään yksin esilläoloa tai esiintymistä. Jännitys siis rajoitti mun elämää. Toisinan ihan liikaakin.


Ei siis ihme, että sinä eräänä päivänä, kun yhteishaut jo kolkuttelivat ovella, kävin melkoista kriisiä ja tunteiden sekamelskaa pääni sisällä. Ymmärsin, että opettajan työ tulee olemaan joka hetki sitä: esiintymistä, esillä oloa. Huomion keskipisteenä olemista. Yksin seisomista luokan edessä kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteena. Ymmärsin, että joutuisin toistuvasti omalle epämukavuusalueelleni. En ollut varma, pystyisinkö siihen. Jaksaisinko sitä tunnista, päivästä ja vuodesta toiseen. Olisiko minusta sittenkään unelma-ammattiini, siihen, mistä olin jo pienestä naperosta saakka haaveillut. Mietin, olisinko ihan hullu, jos aivan tahallani työntäisin itseni siihen tilanteeseen, joka tuo eteeni pelkoa, epämukavuutta ja jatkuvaa jännittämistä. Mielessä pyöri ajatus luovuttamisesta. Pääsen paljon helpommalla, jos vain luovutan. Teen uuden suunnitelman tulevaisuudelle ja hautaan kokonaan ajatuksen tästä ammatista. Ja kyllä, olisin aivan varmasti päässyt niin paljon helpommalla, jos olisin näin tehnyt. Mutta samaan aikaan jokin pieni ääni sisälläni kysyi, haluanko oikeasti heittää pyyhkeen kehään, ennen kuin olen edes yrittänyt. Ja niimpä tein päätöksen opettajaksi hakemisesta. En halunnut joutua katumaan myöhemmin sitä, kun en koskaan edes yrittänyt.

Vuoden kuluttua tästä päätöksestä, olinkin tilanteessa, joka tuntui, ja toisinaan yhä edelleenkin tuntuu, hyvin epätodelliselta. Asiat oli järjestyneet niin hyvin, että olin päässyt lukion loputtua vuodeksi entiselle yläkoululleni koulunkäynnin ohjaajaksi sekä opettajien sijaiseksi. Tämä vuosi oli uskomattoman arvokas ja opettavainen kokemus. Se osoitti, että minusta todellakin on tähän ammattiin. Sain hurjasti lisää esiintymisvarmuutta ja itsevarmuutta olla katseiden kohteena, ihmisten huomion keskipisteenä. Sain työkavereiltani niin paljon ihanaa ja kannustavaa palautetta ja esimerkiksi ennen pääsykokeita juuri siihen hetkeen oikeat sanat: Sini, sää oot kyllä hakemassa niin oikealle alalle! Pääset aivan varmasti sisään, kunhan vain oot haastatteluissa oma itsesi. Lähes joka päivä tuossa työssä tuli vastaan tilanteita, joissa jouduin työntämään itseni epämukavuusalueelleni, mutta joka kerta se rohkeus ja itsensä ylittäminen myös palkittiin. Mukavuusalueeni lähti laajenemaan, eikä monet ennen jännitystä ja pelkoa herättäneet tilanteet tuntuneetkaan enään samalta. Totuin siihen, että kaksikymmentäviisi silmäparia katsoo mua ja kuuntelee, mitä mulla on sanottavana. Huomasin, että jopa nautin siitä, kun saan olla luokan edessä ja opettaa. Koin, että olin juuri oikeassa paikassa. 


Kesäkuussa saapui kouluilta tulokset. Olin yhtenä päivänä töissä ruokatauolla, kun mun sähköpostiin kilahti tieto kouluunpääsemisestä. En tiedä, oonko ikinä ollut niin innoissani, kun siinä hetkessä olin. Tuntui, että halkean siitä ilon ja onnen määrästä! Siihen hetkeen jotenkin tiivistyi kaikki se työ ja uurastus, erityisesti oman pääni kanssa, mitä olin joutunut tekemään, jotta olin päässyt edes siihen pisteeseen, että pystyin opettajaksi hakemaan. Toki olin myös konkreettisesti tehnyt paljon töitä kouluunpääsyn eteen muun muassa lukemalla pääsykokeisiin lukemattomat määrät tunteja ja valmistautumalla soveltuvuuskokeisiin huolellisesti. Tuntui niin helpottavalta ja hienolta kuulla, että se uurastus palkittiin. Mutta ennen kaikkea ajatus siitä, että olin tälläkin kertaa ylittäny itseni asiassa, joka on itselle todella merkittävä ja suuri, tuntui ihan hullun siistiltä ja uskomattomalta.

Kaikista hienoimmalta tuntui juuri se, kun ymmärsin, että tämänkin haaveen pystyn oikeasti saavuttamaan, kun vain itse uskon niin ja teen kovasti töitä sen eteen. Kun uskoin itseeni, pystyin kirjoittamaan ja julkaisemaan runokirjan. Kun päätin uskaltaa uskoa itseeni myös tässä asiassa, myös se palkittiin. Työ ei kuitenkaan loppunut siihen hetkeen, kun sain kuulla päässeeni kouluun. Kun koulu alkoi, toistuvat epämukavuusalueella vierailut tulivat hyvin tutuiksi esimerkiksi puheidenpidon ja puheviestintäkurssin esiintymisien, ruotsin suullisen esitelmän ja myöhemmin suullisen tentin ja muidenkin aineiden oppituntien lisääntyneiden esiintymistilanteiden ja esilläolon kautta. Vastaan on tullut paljon tilanteita, joista selvitäkseni oon joutunut tsemppaamaan itseäni ja tekemään valtavasti ajatustyötä oman mieleni kanssa. Kaikesta oon kuitenkin aina kiitettävästi selvinnyt ja tuntuu niin huikealta, kun huomaa sen edistyksen ja muutoksen, mitä minussa on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Esimerkiksi nyt meneillään olevassa harjoittelussa oon pystynyt nauttimaan opetustuokioiden pidosta, eikä jännitys ookkaan vienyt huomiota kaikelta. Nautin siitä, kun saan neuvoa oppilaita, kysellä ja kuunnella. Luokan eteen asteleminen yliopistollakaan ei tunnu enään maailmanlopulta ja pari viikkoa sitten olleella rippileirilläkin pystyin olemaan suhteellisen rennosti noin 50-henkisen yleisön edessä yksin lukien mikrofoniin kuvaelmatekstin tai heittäytymään näytelmissä, joita me isoset esitettiin riparilaisille. 


Uskon, että tuun aina olemaan sisältäni se vähän ujo tyttö, joka ei nauti esiintymisestä eikä tunne oloansa kotoisaksi huomion keskipisteenä ollessaan. Edelleenkin tulee hyvin useinkin tilanteita, kun tunnen itseni ujoksi tai mua alkaa yhtäkkiä ujostuttamaan tosi paljon. En oo ensimmäisenä kertomassa tarinoita ja juttuja suuressa porukassa (ellei se sitten oo aivan tuttu koko porukka) tai rientämässä innoissani pitämään esitelmiä yleisön eteen. Ujous on osa mua. Mutta tuntuu silti hurjan siistiltä, että ei mun tarvi tuudittautua siihen ajatukseen tai ainakaan miettiä, ettei minusta ois sen takia tekemään joitakin asioita tai toteuttamaan haaveitani. Ihminen pystyy monesti paljon suurempaan, kuin uskoisikaan. Ja siinäpä se onkin. Kun uskot itseesi, voit saavuttaa tavoitteesi, haaveesi. 

Minusta tulee opettaja. Pienin askelin oon sitä todeksi käyvää haavetta kohti menossa joka päivä. Ja uskon, että just minusta tulee hyvä opettaja. Oon vihdoin ymmärtänyt, että ei kaikkien opettajien tarvitsekaan nauttia täysin rinnoin esiintymisestä tai rakastaa heittäytymistä yleisön edessä. Toisilla ne omat vahvuudet on aivan jossain muualla ja silti nekin on aivan yhtä tärkeitä. Enää en näe, että ujous ois pelkästään taakka, edes opettajan ammatin kannalta. Joissakin tilanteissa se ehkä vaatii multa enemmän, kuin ihmisiltä, jotka osaa luonnostaan olla esillä rennosti ja rempseästi, mutta toisaalta koen, että on rohkeaa ja arvostettavaa, kun tekee asioita siitäkin huolimatta, että ne pelottaa ja jännittää. Sillon saa paljon onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että pystyy mihin vaan. Ei meitä oo sidottu mihinkään luonteenpiirteeseen tai ajatukseen itsestä. Me voidaan kehittää itseämme joka hetki ja tehdä asioita, jotka ylittää itsellemme asettamamme rajat. Tämä oli hyvä muistutus mulle itsellenikin siitä, että ikinä ei pitäisi luopua jostain haaveesta vaan sen takia, että ajattelee olevansa "vääränlainen" tai pelkää epäonnistuvansa. Annetaan itsellemme edes mahdollisuus. 

Usein kun me ollaan niin paljon enemmän, kuin uskotaankaan.