Tää blogi kertoo minusta ja mun elämän tärkeimmistä asioista, siks oiskin ehkä viimestään nyt, reilun viiden vuoden jälkeen, aika avata mun sanainen arkkuni aiheesta tai asiasta, joka on aina läsnä mun arkipäiväsessäkin elämässä, joka on kulkenu mun mukana päivästä ja vuodesta toiseen ja joka on siis tiivistetysti sanottuna suuri osa mun elämää. Tänään mennään siis, poiketen mun normaalista linjasta, henkilökohtasuuksiin ja ihan kunnolla mennäänkin, klunks. Voin kertoa, että nyt kyllä vähän jännittää!
Jos esittelisin itteni, sanoisin luultavasti jotain tän tapasta: Moi! Oon Sini, pian 19-v täyttävä tyttönen, joka asuu Sievissä ja pitää parhaillaan välivuotta, just nyt töiden ja myöhemmin toivottavasti reissailun ja haaveiden toteuttamisen merkeissä. Mutta voisin lisätä edelliseen kuvaukseen vielä jotain. Hmmh.. Otetaampa uusiks: Moi, oon se äskösen kuvauksen kaltanen sama Sini, mutta lisäyksenä, oon vanhoillislestadiolainen. Uskovainen. Niin, vaikka sua itteä ei kiinostais uskonnot tai mikään siihen liittyvä tippaakaan ja saatoit jo mielessäs tuhahtaa tai vähintäänkin silmiä pyöräyttää tyyliin "Jaa, tää on niitä lestoja, skippaan saman tien.." , suosittelen, että siitä huolimatta jatkat tän tekstin lukemista ja kuuntelet, mitä mulla on aiheesta sanottavana. Sen jälkeen voit jatkaa naureskelua, jos siltä vielä tuntuu, mutta ennen sitä, kuuntele mua edes hetki, kiitos.
Uskonnot on vielä nykypäivänäkin yks suuri tabu, joka herättää ihmisissä ihan mielettömästi tunteita ja ajatuksia suuntaan jos toiseen. Ja täytyy todeta, että se on ollu suurilta osin myös mun matala profiilin syynä. Ei oo tehny mieli huudella tätä asiaa koko maailmalle, kun tietää, miten kurjasti valitettavan iso osa ihmisistä siihen suhtautuu ja millasta palautetta siitä saa. Mutta samaan aikaan tiedostan sen, että mulla ei oo myöskään oikeesti mitään piiloteltavaa, mulla ei oo tarvetta eikä velvollisuutta salailla asiaa, jolla on mun elämässä niin suuri rooli. Varsinkaan, koska en missään nimessä halua hävetä, sitä mitä oon. Mää en suostu häpeämään, en tänään, en huomenna.
Nuorempana, kun sitä oli muutenkin herkässä iässä ja toisilta saama hyväksyntä oli tosi tärkeetä, ei ollut todellakaan aina helppoa olla uskovainen. Pelotti, miten muut suhtautuu tähän erilaisuuteen. Ja valitettavasti, ihan aiheestakin pelotti. Satutti, kun joku mollas ihan vaan sen uskonnon takia. Inhotti, kun leimattiin aina vaan "lestaksi", vaikka todellisuudessa ei tunnettu mua lainkaan. Kun ei tajuttu, että oon niin paljon muutakin. Kauhistutti ja oli epävarma olo. Oli vaikeeta olla just se mikä on. Miks ne kohtelee mua ku oisin joku outolintu? Miks ne ei anna mulle edes mahdollisuutta? Usko oli mulle tosi arka aihe pitkään. Siitä olin saanut kuulla (ja kärsiäkkin) niin paljon, että oli vaikea seisoa ryhdikkäästi oman ittensä ja uskonsa kanssa, kaikkien niiden katseiden edessä. Tää, voisin sanoa elämänvalinta, oli kyllä sillonkin sitä, mitä oikeesti halusin ja jonka eteen olin valmis kestämään sitä kuraa mitä sateli niskaan, mutta julkisissa tilanteissa teki usein vaan mieli piilottaa koko asia, vaieta täysin. Koska se tuntu vaan niin paljon helpommalta ja kivuttomammaltakin. Ei ennakkoluuloja, seläntakana supinaa, ei naureskelua, ymmärtämättömyyttä.
YLPEÄSTI SE, MIKÄ OON. Tänään, vuosien epävarmuuden jälkeen, seison vihdoin tässä selkä suorana, valmiina kirjottelemaan ihan jo näin julkisesti tästä ennen mulle niin arasta aiheesta. Oon ymmärtänyt, että ne ihmiset, jotka tuomitsee mut lainkaan tuntematta, ainoastaan kuultuaan sanan vanhoillislestadiolaisuus tai uskovainen, ne ei oo niitä, ketä mun elämään kaipaisinkaan, missään muodossa. Ne ihmiset, jotka syrjii tai kohtelee mua huonosti mun uskonnon takia, se on niiden tehtävä kattoa peiliin, ei mun. Ei se oo mun häpeä. En vaadi, että kaikki ajattelee tai uskoo samalla tavalla ku minä. En ajattele, että ihmiset, jotka ei usko samalla lailla ku minä, on yhtään mua huonompia tai arvottomampia.
Mutta vaadin, että mua ja mun uskontoa kunnioitetaan, siinä missä määkin kunnioitan kaikkien muiden ihmisten valintaa olla uskomatta tai uskoa erillä tavalla ku minä. Tänä päivänä mun maailma ei enää murene, jos joku huutaa mulle pilkallisesti "lesta". Tai vaikkapa nauraa mulle päin naamaa mun uskonnon tai siitä johtuvien tapojen vuoksi. Mutta se tekee mut edelleen surulliseks, pettyneeks. Ihan vaan niiden suvaitsemattomien ja ahdasmielisten ihmisten puolesta. Onko tosiaan niin vaikea hyväksyä ihmisten erilaisuus, valinnat? Miksi joillekkin ei riitä se, että saa ite uskoa ja tehdä aivan mitä haluaa vaan pitää sen lisäksi käyttää kaikki energiansa toisten ihmisten arvostelemiseen, alas polkemiseen?
Mutta vaadin, että mua ja mun uskontoa kunnioitetaan, siinä missä määkin kunnioitan kaikkien muiden ihmisten valintaa olla uskomatta tai uskoa erillä tavalla ku minä. Tänä päivänä mun maailma ei enää murene, jos joku huutaa mulle pilkallisesti "lesta". Tai vaikkapa nauraa mulle päin naamaa mun uskonnon tai siitä johtuvien tapojen vuoksi. Mutta se tekee mut edelleen surulliseks, pettyneeks. Ihan vaan niiden suvaitsemattomien ja ahdasmielisten ihmisten puolesta. Onko tosiaan niin vaikea hyväksyä ihmisten erilaisuus, valinnat? Miksi joillekkin ei riitä se, että saa ite uskoa ja tehdä aivan mitä haluaa vaan pitää sen lisäksi käyttää kaikki energiansa toisten ihmisten arvostelemiseen, alas polkemiseen?
Usko on ehkä yks henkilökohtasimmista asioista mitä on olemassa. Ja se on hyvä. Jokaisella on oikeus uskoa, miten haluaa, olematta siitä tilivelvollinen kellekkään. Mua vaan edelleenki ihmetyttää se, miten osa ihmisistä on ottanut oikeudekseen pilkata, mustamaalata, arvostella ja talloa alaspäin uskoa, muiden uskoa. Sitä, mikä ei periaatteessa eikä käytännössäkään näille ulkopuolisille kuulu mitenkään. Voin kertoa, että välillä mulla kiehahtaa niin lujasti, ihan silmissä mustenee, kun törmään artikkeleihin, teksteihin, kommentteihin, joissa on semmoset ihmiset asialla, jotka ei todellisuudessa tiiä tästä uskosta tai minusta yhtään. mitään. Sillon tekis vaan mieli kysästä, että ymmärrättekö kuinka loukkaavaa tuo puhe mua ja meitä kohtaan on? Ymmärrättekö kuinka kertakaikkisen väärä kuva teillä on meistä? - Harmittaa, miten jotkut sairaat ihmiset on pilaamassa koko uskontojen maineen. Mua aidosti hämmästyttää, että eikö ihmiset ymmärrä, ettei kukaan terve ihminen käytä uskontoaan hyväksi, millään tavalla? Että näille mieleltään terveille ihmisille usko on hyvä ja puhdistava asia, ei kieroilun välikappale, kaiken pahuuden alku? Voisin vaikka vannoa, että kukaan terve, uskossa oleva ihminen, ei raiskaa, tapa tai millään muullakaan tavalla vahingoita muita ihmisiä, sillä perusteella "koska uskonto sen sallii". Niin, muka sallii. Ne ihmiset, jotka sitä tekee, on vakavasti mieleltään sairaita ja uskon, että koko yhteisö tuomitsee semmoset teot. Niin ainakin syvästi toivon ja voin omalta kohdaltani todeksi sen sanoakin. Toisinaan tulee vaan semmonen olo, että tekis mieli anella niiltä kaikilta pahanpuhujilta ja negatiivisesti suhtautuvilta ihmisiltä, että olkaa ystävällisiä ja antakaa meiänki elää, niinku me annetaan teiän. Kun ihan samanlaisia tavallisia tallaajia mekin vaan ollaan, uskokaa pois.
Mutta samalla mun sydämessä läikähtää lämpö ja rakkaus, kun muistan kuinka paljon on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka hyväksyy mun uskon siinä missä minutkin. On ihmisiä, joille ei oo mitään väliä mihin uskon tai uskonko mihinkään. Ne ihmiset rakastaa mua pyyteettömästi, kunnioittaa ja arvostaa kaikkia mun valintoja. Ja ennenkaikkea kaikkea sitä, mitä mää oon.
Mutta samalla mun sydämessä läikähtää lämpö ja rakkaus, kun muistan kuinka paljon on olemassa myös niitä ihmisiä, jotka hyväksyy mun uskon siinä missä minutkin. On ihmisiä, joille ei oo mitään väliä mihin uskon tai uskonko mihinkään. Ne ihmiset rakastaa mua pyyteettömästi, kunnioittaa ja arvostaa kaikkia mun valintoja. Ja ennenkaikkea kaikkea sitä, mitä mää oon.
Tässä välissä vois olla hyvä hetki pohtia vähän mun suhdetta vanhoillislestadiolaisuuteen, sitä miks mää uskon näin ja miten tää vaikuttaa mun elämään joka päivä. Usko oli siis jo mun lapsuudessa vahvasti esillä ja opin kotoa paljon vanhoillislestadiolaisuudesta mun vanhemmilta ja isommilta sisaruksilta, jotka siis on samassa uskossa. Kuitenki mitä vanhemmaks kasvoin, sitä henkilökohtasemmaks tää usko kävi, eikä mikään siihen liittyvä ollutkaan enään vanhempien varassa tai tavallaan, päätettävissäkään. Loppupeleissä tää on siis ollut täysin mun oma päätös, mun valinta, vaikka siihen "alkusysäyksen" kotoa sainkin. Ja se mun valinta oli pysyä tässä yhteisössä, jatkaa tässä uskossa elämistä. Niin, miksi siis tämä päätös? - On vaikiaa, lähes mahotonta, selittää, miten paljon usko mulle merkkaa. Se tuo mulle niin käsittämättömän paljon turvaa, rakkautta, uskoa tulevaan. Usko on yks mun elämän järkkymättömistä kivijaloista, se kannattelee mua aina sillonkin, kun omat jalat ei meinaa enää kantaa. Usko on tuonu mulle rauhan, luottamuksen elämään. Se on osa mua.
Ja koska se on osa mua, näkyy se siks melko monella tavalla mun elämässä. Usko ohjaa mun arvoja ja ajattelumaailmaa, mutta sen lisäks vaikutuksia ja tapoja on myös monia muita. En esimerkiks meikkaa ikinä, edes juhliin. En oo ikinä värjänny mun hiuksia enkä aio värjätäkään. Meillä ei oo kotona televisiota, enkä tuu semmosta hankkimaan myöskään mun tulevaisuuden asuntoon. En juo alkoholia, en edes maistamismielessä. En tanssi, edes liikuntatunnilla. Puolestaan mitä "erikoista" mää teen: käyn säännöllisesti seuroissa, tervehdin muita samaan yhteisöön kuuluvia sanoin "Jumalanterve!", käyn joka vuosi suviseuroissa (<3) ja mulla on esim. iso perhe (paljon sisaruksia ja satoja serkkuja jne.), mikä on varsin tavallista lestadiolaispiireissä. Ymmärrän, että tuo kaikki saattaa kuulostaa sun korvaan vähän hassulta, oudoltakin. Kuka ei muka ikinä juo tai tanssi, käy baareissa, katso tv:tä tai varsinkaan meikkaa? Eikö se semmonen oo tylsää elämää, haluaisinkohan kuitenki salaa tehä noita juttuja? - Ei, itse asiassa mulla ei edes oo semmosta oloa, että jäisin jostain paitsi, vaikka myönnän, että ei se oo aina todellakaan helppoa elää niin erilaista elämää ku suurin osa nykypäivän nuorista tai ihmisistä ylipäänsä elää. Erottua niin vahvasti muusta joukosta. Mutta tää on mun elämää, mun tapa elää. Mää oon ite tämän valintani tehnyt ja uskokaa tai älkää, tää tuntuu edelleenki, tässä ja nyt, ihan oikeelta. Näin on hyvä. Se mitä haluan kuitenki korostaa, on että vaikka ite elänki tällä tavalla, kaikki muut saa tehä mun puolesta ihan vapaasti mitä vaan ikinä haluaa ja siltikään mää en tuomihe heitä. Mää voin olla ystävä ihmisen kanssa joka meikkaa, kattelee tv:tä, juo alkoholia, tanssii. Arvatkaa miten? - Siten, koska siinä ystävyydessä kunnioitus on molemminpuolista. Kummatkin hyväksyy toisensa just semmosena, ei painosta, ei arvostele. Mää riitän just semmosena ja niin riittää tää toinenki osapuoli.
Mää en halua tuputtaa mun uskoani kellekkään, en yritä ketään käännyttää mihinkään. Mutta halusin tänään kertoa teille mun tarinan, näyttää minusta jotain, mikä on ennen pysynyt pitkälti piilossa, ainakin täällä blogin puolella. Elämäntyylejä on yhtä monia ku ihmisiäki täällä maapallolla ja tässä oli välähdys yhdestä niistä. Ehkä tää avas jonkun silmiä näkemään jotain, mitä ei ennen nähnyt, ehkä joku toinen ei vieläkään voi ymmärtää tämmösiä "hömpötyksiä" ja ajattelee että olipas se turha postaus. Mutta mikä tahansa onkaan muiden reaktio, on tällä postauksella ainakin mulle itelleni merkitystä ja tunnearvoa. Oon iloinen siitä, että tämän tekstin päätin lopulta pitkien pohdintojen jälkeen saattaa päivänvaloon, ylpeä siitä, että uskalsin. Onnellinen siitä, mitä mulla mun elämässä on. Kiitollinen.
Ja tajusinpa tuossa hetki sitte, että ei tästä aiheesta kirjottaminen ollutkaan niin paha ku pelkäsin. Enää ei edes jännitä! Koska kuitenkin tiiän, että vaikka tääkin teksti saattas saaha joiltakin osakseen tuhahtelua ja pahoja puheita, on myös tosi paljon ihmisiä, jotka ymmärtää ja on mun tukena. Arvostaa, kunnioittaa, rakastaa. Kukaan, joka oikeasti musta välittää, ei anna meiän erilaisuuden tai minkään muunkaan tulla väliin, se on ihana tosiasia. <3 Tämmösiä mietteitä ja tunnelmia tällä kertaa, kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja jos suinkaan viitit, ois ihanaa, jos jättäsit mulle kommenttia siitä, mitä ajatuksia tai tunteita tää postaus sussa herätti. Nähdään taas!
Ja koska se on osa mua, näkyy se siks melko monella tavalla mun elämässä. Usko ohjaa mun arvoja ja ajattelumaailmaa, mutta sen lisäks vaikutuksia ja tapoja on myös monia muita. En esimerkiks meikkaa ikinä, edes juhliin. En oo ikinä värjänny mun hiuksia enkä aio värjätäkään. Meillä ei oo kotona televisiota, enkä tuu semmosta hankkimaan myöskään mun tulevaisuuden asuntoon. En juo alkoholia, en edes maistamismielessä. En tanssi, edes liikuntatunnilla. Puolestaan mitä "erikoista" mää teen: käyn säännöllisesti seuroissa, tervehdin muita samaan yhteisöön kuuluvia sanoin "Jumalanterve!", käyn joka vuosi suviseuroissa (<3) ja mulla on esim. iso perhe (paljon sisaruksia ja satoja serkkuja jne.), mikä on varsin tavallista lestadiolaispiireissä. Ymmärrän, että tuo kaikki saattaa kuulostaa sun korvaan vähän hassulta, oudoltakin. Kuka ei muka ikinä juo tai tanssi, käy baareissa, katso tv:tä tai varsinkaan meikkaa? Eikö se semmonen oo tylsää elämää, haluaisinkohan kuitenki salaa tehä noita juttuja? - Ei, itse asiassa mulla ei edes oo semmosta oloa, että jäisin jostain paitsi, vaikka myönnän, että ei se oo aina todellakaan helppoa elää niin erilaista elämää ku suurin osa nykypäivän nuorista tai ihmisistä ylipäänsä elää. Erottua niin vahvasti muusta joukosta. Mutta tää on mun elämää, mun tapa elää. Mää oon ite tämän valintani tehnyt ja uskokaa tai älkää, tää tuntuu edelleenki, tässä ja nyt, ihan oikeelta. Näin on hyvä. Se mitä haluan kuitenki korostaa, on että vaikka ite elänki tällä tavalla, kaikki muut saa tehä mun puolesta ihan vapaasti mitä vaan ikinä haluaa ja siltikään mää en tuomihe heitä. Mää voin olla ystävä ihmisen kanssa joka meikkaa, kattelee tv:tä, juo alkoholia, tanssii. Arvatkaa miten? - Siten, koska siinä ystävyydessä kunnioitus on molemminpuolista. Kummatkin hyväksyy toisensa just semmosena, ei painosta, ei arvostele. Mää riitän just semmosena ja niin riittää tää toinenki osapuoli.
Mää en halua tuputtaa mun uskoani kellekkään, en yritä ketään käännyttää mihinkään. Mutta halusin tänään kertoa teille mun tarinan, näyttää minusta jotain, mikä on ennen pysynyt pitkälti piilossa, ainakin täällä blogin puolella. Elämäntyylejä on yhtä monia ku ihmisiäki täällä maapallolla ja tässä oli välähdys yhdestä niistä. Ehkä tää avas jonkun silmiä näkemään jotain, mitä ei ennen nähnyt, ehkä joku toinen ei vieläkään voi ymmärtää tämmösiä "hömpötyksiä" ja ajattelee että olipas se turha postaus. Mutta mikä tahansa onkaan muiden reaktio, on tällä postauksella ainakin mulle itelleni merkitystä ja tunnearvoa. Oon iloinen siitä, että tämän tekstin päätin lopulta pitkien pohdintojen jälkeen saattaa päivänvaloon, ylpeä siitä, että uskalsin. Onnellinen siitä, mitä mulla mun elämässä on. Kiitollinen.
Ja tajusinpa tuossa hetki sitte, että ei tästä aiheesta kirjottaminen ollutkaan niin paha ku pelkäsin. Enää ei edes jännitä! Koska kuitenkin tiiän, että vaikka tääkin teksti saattas saaha joiltakin osakseen tuhahtelua ja pahoja puheita, on myös tosi paljon ihmisiä, jotka ymmärtää ja on mun tukena. Arvostaa, kunnioittaa, rakastaa. Kukaan, joka oikeasti musta välittää, ei anna meiän erilaisuuden tai minkään muunkaan tulla väliin, se on ihana tosiasia. <3 Tämmösiä mietteitä ja tunnelmia tällä kertaa, kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja jos suinkaan viitit, ois ihanaa, jos jättäsit mulle kommenttia siitä, mitä ajatuksia tai tunteita tää postaus sussa herätti. Nähdään taas!
"Erilaisuus on rikkautta. Uskalla erottua massasta ja kulje elämän polkuasi pää pystyssä."