Yhden aikakauden loppu

Tänään on tullut aika sulkea jälleen yksi ovi elämässäni ja jatkaa matkaa kohti uusia tuulia, uusia haasteita ja unelmia. Niin rakkaaksi ja tärkeäksi kun tämä blogi on itselleni tullutkin näiden kuluneiden vuosien aikana, on musta jo jonkin aikaa tuntunut, että tämä aikakausi on nyt tullut osaltani päätökseen. Yli kuusi vuotta on blogini kulkenut matkassani ja ollut tosi suuri osa elämääni. Vuosien varrella se on hioutunut osaksi identiteettiäni, minua. Se on kulkenut kanssani käsi kädessä koko nuoruuteni ja kulkenut matkassa läpi kivikkoisimpienkin polkujen. Tätä hommaa tehdessäni olen tutustunut niin moniin uskomattoman ihaniin ihmisiin, joista useita saan kutsua nykyään ystävikseni. Olen näiden vuosien varrella saanut hurjasti ihania kommentteja ja rakentavaa palautetta niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, käynyt lukuisia antoisia keskusteluja muiden bloggaajien ja lukijoiden kanssa, kehittynyt paremmaksi bloggaajaksi ja rakastunut päivä päivältä enemmän kirjoittamiseen.

Eikä se rakkaus kirjoittamista kohtaan ole mihinkään kadonnut. Se on itse asiassa viime vuosien aikana vain kasvattanut rooliaan elämässäni ja mulla onkin monia haaveita ja unelmia sillä saralla. Tämä päätökseni ei myöskään johdu siitä, etteikö blogin pitäminen olisi enään mukavaa tai että motivaatiota sitä kohtaan olisi tyystin kadonnut. Oikeastaan salaa jopa toivoisin, että voisin jatkaa tätä hommaa niin kuin aina ennenkin. Kaipaan sitä flow-tilaa, jonka usein saavutin, kun yömyöhään kirjoittelin syvimpiä pohdintojani teille tai kun sain uusia ideoita tuleviin teksteihin ja kuvausreissuihin. Kaipaan niitä keskusteluja kanssanne ja sitä iloa, mitä sain, kun luin teidän ihania kommenttejanne. 

Mutta samaan aikaan en voi kieltää itseltäni sitä tosiasiaa, etteikö jokin olisi muuttunut. Minä olen muuttunut. Niin pitkään kuljin blogini kanssa käsi kädessä samaan suuntaan, yhteisiä polkuja taivaltaen, kunnes tuli aika, kun nämä polut alkoivatkin risteytyä ja tunsin, miten lähdettiin joka hetki kulkemaan vähän kauemmaksi toisistamme, aina vähän enemmän eri teille. Koen, että jollakin tapaa kasvoin ajan kuluessa tästä hommasta erilleen. Enää tekstien julkaiseminen tai blogin kanssa puuhastelu ei tunnu samalla tavalla luontevalta kuin ennen. En koe, että se on enää sillä tavalla osa identiteettiäni ja minua, mitä se oli aikaisemmin. Hauskaa ja mukavaa tämä olisi ihan varmasti edelleen, mutta se sisäinen palo on sammunut ja ilman sitä tuntuu väärältä jatkaa. Oon alusta asti päättänyt tehdä tätä omien fiilisten ohjaamana, ja oon luvannut itselleni, että silloin en kirjoita, jos se ei tunnu hyvältä tai tuu sillä tavalla automaattisesti, ilman ajatusta siitä, että väkisin täytyy jotain saada aikaan. 

Meni paljon aikaa, ennen kuin halusin myöntää itselleni tämän muutoksen. Pitkään yritin vain sytyttää sen palon takaisin tätä hommaa kohtaan ja oikeasti hyvin useinkin ajattelin, miten pitäisi tulla taas kirjoittamaan uutta tekstiä ja alkaa muutenkin kirjoittelemaan aktiivisemmin blogiin. Tuntui niin tyhjältä ajatella elämää ilman blogia. Rehellisesti sanottuna tuntuu vähän vieläkin. En edes muista selkeästi sitä aikaa, milloin en oo vielä kirjoittanut blogia. Ajatus blogin poistamisesta tai edes piilottamisesta oli ja yhä on pelottava. Kenelle sitten jaan ajatuksiani ja kuviani? Alkaako mua heti kaduttamaan, kun olen tämän kaiken hävittänyt? Tuntuu helpommalta ripustautua vain vanhaan ja toivoa, että se sama tunne palaa vielä, kun tarpeeksi kovasti yrittää. Mutta tänään sain vihdoin tarpeeksi rohkeutta tulla toteuttamaan tämän jo niin kauan mielessä pyörineen päätöksen. Ymmärsin, että kun sydän ei oo täysillä tässä hommassa enää mukana, ei oo järkeä jatkaa tällä tavalla ihan puoliteholla ja vähän ehkä omasta paineesta. Se menis niin helposti suorittamiseksi ja viimeistään siinä vaiheessa kaikki ilo ja rentous katoaa koko hommasta. Onneksi ne muistot ei koskaan mun mielestä katoa ja jos joskus mieli taas halajaakin blogien maailmaan, on reitti takaisin tuttu. 

Vaikka blogin kirjoittaminen ei ookkaan enää hetkeen tuntunut samalta kuin ennen ja vaikka se mun kohdalla onkin muuttanut muotoaan tässä vuosien varrella paljon, ei mua kaduta tippaakaan, että silloin nuorena tyttösenä päätin tämän blogin perustaa. Se päätös mahdollisti mulle hurjan hienon matkan, joka sisälsi lukuisia onnistumisen ja ilon hetkiä ja antoi mulle paljon enemmän, mitä olisin koskaan osannut arvata saavani. Ja suuri kiitos kuuluu siitä teille, lukijoille. Kiitos, kun ootte jaksaneet lukea niin uskollisesti mun postauksia, aina silloinkin kun edellisestä oli vierähtänyt luvattoman kauan aikaa. Kiitos, kun ootte jaksaneet kommentoida ja keskustella mun kanssa ja sanoneet minusta ja tästä blogista niin ihania asioita, että joka kerta niihin palatessa mulle tulee aivan hullun kiitollinen ja hyvä mieli. Kiitos, kun ootte olleet. 

Viime postauksesta on (jo tuttuun tapaan, heh :-D) vierähtänyt muutama tovi, joten voisin päivitellä teille vielä viimeiset kuulumiset täällä blogin puolella, ennen kuin jatkan elämää eteenpäin ilman blogia. Ensimmäinen yliopistovuosi taputeltiin mun osalta pakettiin pari viikkoa sitten ja olo on ensisyksyä ajatellen luottavainen. Opettajahaaveen toteutuminen lähestyy ja konkretisoituu joka päivä ja tää ensimmäinen vuosi toi varmuutta ja uskoa siihen, että oon oikeasti oikealla alalla ja minusta todella on opettajaksi. Koulun loputtua ehdin käymään viikon reissun kotikotona ennen kuin kesätyöt kutsuivat. Teki niin hyvää nähdä pitkästä aikaa perhettä ja nauttia heidän seurastaan ilman, että täytyi huolehtia koulujutuista tai juosta koko reissun ajan pää kolmantena jalkana hoitamassa asioita. Toki hommaa riitti kotona, koska lauantaina vietettiin veljen yojuhlat, mutta yhdessä tekemällä saatiin ihanat juhlat järkättyä. Niin paljon rakkaita ihmisiä ja ihania kohtaamisia piti tuo päivä sisällään. Juhlien jälkeen koitti arki ja nyt on jo toinen työviikko alkamassa. Vietän siis tämän kesän Joensuussa kesätöitä tehden ja myöhemmin elokuussa myös vähän lomaillen. Joensuukesä on ainaki toistaiseksi maistunut oikeen hyvältä, kiitos tänne jääneiden ystävien, ihan mahtavien säiden ja muutenkin aktiivisen elämän. Se aika, mikä on töiltä jäänyt, on mennyt pitkälti pihapeleissä, rannalla ja piknikeillä. Nautin, niin nautin. Loppukesästäkin on lisää uusia tuulia tulossa, kun muutan asumaan uuteen asuntoon ja saan kämppiksiksi mun neljä aivan ihanaa ja tärkeää ystävää. Täällä on siis kaikki hyvin. 

Toivon, että elämällä on tarjota mulle jatkossakin uusia, yhtä mahtavia, mahdollisuuksia ja kokemuksia. Vaikka olo on myös haikea ja on vaikeaa päästää irti näin tärkeästä asiasta, päällimmäisenä mulla on mielessä kiitollisuus ja onni siitä, mitä kaikkea hienoa oon saanut blogin kautta näiden vuosien aikana kokea. Tää on ollut niin arvokas ja tärkeä matka. Ajattelin, etten poistaisi tai piilottaisi tätä sivua teiltä ihan heti, vaikka kirjoittamiset olikin tässä, joten pääsette vielä hetken aikaa lueskelemaan vanhoja postauksia ja jakamaan halutessanne viimeiset kommentit mulle. Ootte ihan huippuja, toivon teille kaikkea hyvää ja ihanaa kesää! Vielä kerran, suuri kiitos. <3



ps. Jos haluat seurata mun elämää muualla somessa, niin instagramia (@sinitervamaki) päivitän melko aktiivisesti sekä kuvien että stoorien muodossa. :) 

Pienin askelin kohti haaveita

Mulla on paljon unelmia ja haaveita. Oon just se tyyppi, joka usein kulkee aivan omiin maailmoihinsa uppoutuneena kaduilla, koulun käytävillä tai kaupungin vilinässä, haaveilemassa. Se tyyppi, joka iltaisin ennen nukkumaanmenoa pistää silmät kiinni ja antaa itselleen luvan uppoutua jonnekin niin syvälle haaveiden maailmaan. Haaveet ja unelmat on mulle tosi tärkeitä. Viime keväänä jaoin teille tekstin siitä, miten yksi mun suurimmista haaveista toteutui. Olin aina kuvitellut, miten sitten isompana kirjottaisin kirjan ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi kaunis päivä löysin itseni istumasta sängyn laidalta oma runokirja kädessä. Muistan vieläkin sen uskomattoman fiiliksen, mikä mulle tuli, kun tajusin, että olin oikeasti pystynyt siihen. Tänään haluan jakaa teille tarinan toisesta mun suuresta ja pitkäaikaisesta haaveesta, jota kohti etenen joka päivä, pienin askelin.

Niin kauan, kun vaan ikinä pystyn muistamaan, oon sanonut kaikille mun ympärillä oleville ihmisille, että minusta tulee isona opettaja. Toisinaan oon kertonut, että liikunnanopettaja on se mun juttu, joskus taas äidinkielenopettajan tai historianopettajan ammatti on houkutellut enemmän puoleensa. Aina se on kuitenkin joku opettaja ollut. Kun ala-asteella, yläasteella tai lukiossa kysyttiin, onko mulla suunnitelmia tulevaisuudelle tai kun udeltiin, mikä ammatti mua kiinostaisi eniten, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Opettaja. Se minusta tulee. Peruskoulun lähestyessä loppuaan ja muiden tuskaillessa yhteishaun valintojen kanssa, ei mulla ollut mitään stressiä tai vaikeuksia valinnan kanssa. Tiesin, että mun täytyy mennä lukioon, jotta voin sitä kautta päästä opiskelemaan yliopistoon opettajaksi. Lukiotakin lähdin sillä asenteella läpi käymään, että opettaja minusta sitten joskus tulee. Niin olin tottunut koko elämäni hokemaan sekä itselleni että muille. En oikeastaan osannut kuvitella itseäni mihinkään muuhun ammattiin, näin vaan sen mielikuvan itsestäni opettajana. Se ei ollut edes mikään tietoinen päätös, vaan mulla on vaan aina ollut tunne, että opettajana oleminen on se mun juttu.

Kun abivuosi pyörähti käyntiin ja yhteishaut taas lähestyivät, mulle iski ensimmäistä kertaa todellinen paniikki siitä, mitä tuun mun tulevaisuuden kanssa tekemään. Yhtäkkiä se kaikki vaan konkretisoitui niin nopeasti ja tuli lähelle. Siinä vaiheessa se todellisuus iskeytyi vasten kasvoja. Olin kauhuissani, kun tajusin, että jos musta ei jostain syystä tuukkaan opettajaa, ei mulla oo mitään hajua, mitä sitten teen. Aloin epäilemään itseäni ja sitä, voisiko minusta oikeasti edes tulla opettajaa. Ymmärsin, että opettajan ammattiin kuuluu keskeisenä osana monia asioita, jotka mua pelottaa ja joissa joudun ihan täysin omalle epämukavuusalueelleni. Mielessä kävi moneen otteesen, että helpointa ois vaan miettiä joku toinen ammatti. Joku, jossa ei haittaa olla se ujo tyttö, joka ei nauti huomion keskipisteenä olemisesta.

Niin, se nimittäin oon ollut pienestä pitäen. Oon kyllä aina ollut sosiaalinen, iloinen ja reipas tyttö, mutta samaan aikaan, erityisesti pienenä, tosi ujo, enkä oo ikinä viihtynyt varsinkaan suurissa joukoissa huomion keskipisteenä. Pienenä, kun meille tuli vieraita, en viihtynyt olohuoneen keskellä esittelemässä leluja tai taitojani vaan hakeuduin mielummin jonnekkin syrjäisempään paikkaan tai äidin helmoihin. Ala-koulussa inhosin yli kaiken esitelmien pitämistä. Joulujuhlissa tai kevätjuhlissa en suostunut kertaakaan ottamaan roolia, jossa täytyy puhua yleisön edessä. Kavereiden ja perheen kesken olin eloisa ja varsin vauhdikas rämäpää, mutta esiintymistilanteet ja huomion keskipisteenä olo oli mulle melkein pahinta, mitä tiesin. Sama jatkui vielä yläkoulussakin. Jos tiedossa oli esitelmänpito luokan edessä, saatoin aamusta asti täristä ja voida huonosti, koska mua jännitti niin paljon. Kirjadiplomin jätin suorittamatta, koska en halunnut hakea siitä saatavaa palkintoa koko auditorion edestä kevätjuhlassa. Tukioppilaaksikaan en uskaltanut hakea, koska pienenä seiskaluokkalaisena jännitin niin paljon sitä haastattelua. Vielä lukiossakin esiintyminen tuntui mulle melkein ylitsepääsemättömältä. Jos oli pakko mennä luokan eteen, menin kyllä, mutta sitä edelsi usein huonosti nukuttuja öitä ja voimakkaita jännityksestä johtuvia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Äidinkielessä puheen pitäminen luokalle jännitti heti kurssin alkamisesta saakka niin paljon, että tuntui melkein mahdottomalta selvitä siitä. Ajattelin, että tekisin melkein mitä tahansa, jos vaan saisin jättää sen puheen pitämättä. Koin aina joutuessani yleisön eteen, kaikkien ihmisten katseiden kohteeksi, olevani jotenkin tosi haavoittuvaisessa ja epämukavassa tilassa ja pelko epäonnistumisesta nosti joka kerta päätänsä. Usein saatoin jättää jonkin oikeasti mukavalta vaikuttavan tapahtuman tai aktiviteetin välistä, jos niihin liittyi vähääkään yksin esilläoloa tai esiintymistä. Jännitys siis rajoitti mun elämää. Toisinan ihan liikaakin.

Ei siis ihme, että sinä eräänä päivänä, kun yhteishaut jo kolkuttelivat ovella, kävin melkoista kriisiä ja tunteiden sekamelskaa pääni sisällä. Ymmärsin, että opettajan työ tulee olemaan joka hetki sitä: esiintymistä, esillä oloa. Huomion keskipisteenä olemista. Yksin seisomista luokan edessä kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteena. Ymmärsin, että joutuisin toistuvasti omalle epämukavuusalueelleni. En ollut varma, pystyisinkö siihen. Jaksaisinko sitä tunnista, päivästä ja vuodesta toiseen. Olisiko minusta sittenkään unelma-ammattiini, siihen, mistä olin jo pienestä naperosta saakka haaveillut. Mietin, olisinko ihan hullu, jos aivan tahallani työntäisin itseni siihen tilanteeseen, joka tuo eteeni pelkoa, epämukavuutta ja jatkuvaa jännittämistä. Mielessä pyöri ajatus luovuttamisesta. Pääsen paljon helpommalla, jos vain luovutan. Teen uuden suunnitelman tulevaisuudelle ja hautaan kokonaan ajatuksen tästä ammatista. Ja kyllä, olisin aivan varmasti päässyt niin paljon helpommalla, jos olisin näin tehnyt. Mutta samaan aikaan jokin pieni ääni sisälläni kysyi, haluanko oikeasti heittää pyyhkeen kehään, ennen kuin olen edes yrittänyt. Ja niimpä tein päätöksen opettajaksi hakemisesta. En halunnut joutua katumaan myöhemmin sitä, kun en koskaan edes yrittänyt.

Vuoden kuluttua tästä päätöksestä, olinkin tilanteessa, joka tuntui, ja toisinaan yhä edelleenkin tuntuu, hyvin epätodelliselta. Asiat oli järjestyneet niin hyvin, että olin päässyt lukion loputtua vuodeksi entiselle yläkoululleni koulunkäynnin ohjaajaksi sekä opettajien sijaiseksi. Tämä vuosi oli uskomattoman arvokas ja opettavainen kokemus. Se osoitti, että minusta todellakin on tähän ammattiin. Sain hurjasti lisää esiintymisvarmuutta ja itsevarmuutta olla katseiden kohteena, ihmisten huomion keskipisteenä. Sain työkavereiltani niin paljon ihanaa ja kannustavaa palautetta ja esimerkiksi ennen pääsykokeita juuri siihen hetkeen oikeat sanat: Sini, sää oot kyllä hakemassa niin oikealle alalle! Pääset aivan varmasti sisään, kunhan vain oot haastatteluissa oma itsesi. Lähes joka päivä tuossa työssä tuli vastaan tilanteita, joissa jouduin työntämään itseni epämukavuusalueelleni, mutta joka kerta se rohkeus ja itsensä ylittäminen myös palkittiin. Mukavuusalueeni lähti laajenemaan, eikä monet ennen jännitystä ja pelkoa herättäneet tilanteet tuntuneetkaan enään samalta. Totuin siihen, että kaksikymmentäviisi silmäparia katsoo mua ja kuuntelee, mitä mulla on sanottavana. Huomasin, että jopa nautin siitä, kun saan olla luokan edessä ja opettaa. Koin, että olin juuri oikeassa paikassa. 

Kesäkuussa saapui kouluilta tulokset. Olin yhtenä päivänä töissä ruokatauolla, kun mun sähköpostiin kilahti tieto kouluunpääsemisestä. En tiedä, oonko ikinä ollut niin innoissani, kun siinä hetkessä olin. Tuntui, että halkean siitä ilon ja onnen määrästä! Siihen hetkeen jotenkin tiivistyi kaikki se työ ja uurastus, erityisesti oman pääni kanssa, mitä olin joutunut tekemään, jotta olin päässyt edes siihen pisteeseen, että pystyin opettajaksi hakemaan. Toki olin myös konkreettisesti tehnyt paljon töitä kouluunpääsyn eteen muun muassa lukemalla pääsykokeisiin lukemattomat määrät tunteja ja valmistautumalla soveltuvuuskokeisiin huolellisesti. Tuntui niin helpottavalta ja hienolta kuulla, että se uurastus palkittiin. Mutta ennen kaikkea ajatus siitä, että olin tälläkin kertaa ylittäny itseni asiassa, joka on itselle todella merkittävä ja suuri, tuntui ihan hullun siistiltä ja uskomattomalta.

Kaikista hienoimmalta tuntui juuri se, kun ymmärsin, että tämänkin haaveen pystyn oikeasti saavuttamaan, kun vain itse uskon niin ja teen kovasti töitä sen eteen. Kun uskoin itseeni, pystyin kirjoittamaan ja julkaisemaan runokirjan. Kun päätin uskaltaa uskoa itseeni myös tässä asiassa, myös se palkittiin. Työ ei kuitenkaan loppunut siihen hetkeen, kun sain kuulla päässeeni kouluun. Kun koulu alkoi, toistuvat epämukavuusalueella vierailut tulivat hyvin tutuiksi esimerkiksi puheidenpidon ja puheviestintäkurssin esiintymisien, ruotsin suullisen esitelmän ja myöhemmin suullisen tentin ja muidenkin aineiden oppituntien lisääntyneiden esiintymistilanteiden ja esilläolon kautta. Vastaan on tullut paljon tilanteita, joista selvitäkseni oon joutunut tsemppaamaan itseäni ja tekemään valtavasti ajatustyötä oman mieleni kanssa. Kaikesta oon kuitenkin aina kiitettävästi selvinnyt ja tuntuu niin huikealta, kun huomaa sen edistyksen ja muutoksen, mitä minussa on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Esimerkiksi nyt meneillään olevassa harjoittelussa oon pystynyt nauttimaan opetustuokioiden pidosta, eikä jännitys ookkaan vienyt huomiota kaikelta. Nautin siitä, kun saan neuvoa oppilaita, kysellä ja kuunnella. Luokan eteen asteleminen yliopistollakaan ei tunnu enään maailmanlopulta ja pari viikkoa sitten olleella rippileirilläkin pystyin olemaan suhteellisen rennosti noin 50-henkisen yleisön edessä yksin lukien mikrofoniin kuvaelmatekstin tai heittäytymään näytelmissä, joita me isoset esitettiin riparilaisille. 

Uskon, että tuun aina olemaan sisältäni se vähän ujo tyttö, joka ei nauti esiintymisestä eikä tunne oloansa kotoisaksi huomion keskipisteenä ollessaan. Edelleenkin tulee hyvin useinkin tilanteita, kun tunnen itseni ujoksi tai mua alkaa yhtäkkiä ujostuttamaan tosi paljon. En oo ensimmäisenä kertomassa tarinoita ja juttuja suuressa porukassa (ellei se sitten oo aivan tuttu koko porukka) tai rientämässä innoissani pitämään esitelmiä yleisön eteen. Ujous on osa mua. Mutta tuntuu silti hurjan siistiltä, että ei mun tarvi tuudittautua siihen ajatukseen tai ainakaan miettiä, ettei minusta ois sen takia tekemään joitakin asioita tai toteuttamaan haaveitani. Ihminen pystyy monesti paljon suurempaan, kuin uskoisikaan. Ja siinäpä se onkin. Kun uskot itseesi, voit saavuttaa tavoitteesi, haaveesi. 

Minusta tulee opettaja. Pienin askelin oon sitä todeksi käyvää haavetta kohti menossa joka päivä. Ja uskon, että just minusta tulee hyvä opettaja. Oon vihdoin ymmärtänyt, että ei kaikkien opettajien tarvitsekaan nauttia täysin rinnoin esiintymisestä tai rakastaa heittäytymistä yleisön edessä. Toisilla ne omat vahvuudet on aivan jossain muualla ja silti nekin on aivan yhtä tärkeitä. Enää en näe, että ujous ois pelkästään taakka, edes opettajan ammatin kannalta. Joissakin tilanteissa se ehkä vaatii multa enemmän, kuin ihmisiltä, jotka osaa luonnostaan olla esillä rennosti ja rempseästi, mutta toisaalta koen, että on rohkeaa ja arvostettavaa, kun tekee asioita siitäkin huolimatta, että ne pelottaa ja jännittää. Sillon saa paljon onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että pystyy mihin vaan. Ei meitä oo sidottu mihinkään luonteenpiirteeseen tai ajatukseen itsestä. Me voidaan kehittää itseämme joka hetki ja tehdä asioita, jotka ylittää itsellemme asettamamme rajat. Tämä oli hyvä muistutus mulle itsellenikin siitä, että ikinä ei pitäisi luopua jostain haaveesta vaan sen takia, että ajattelee olevansa "vääränlainen" tai pelkää epäonnistuvansa. Annetaan itsellemme edes mahdollisuus. 

Usein kun me ollaan niin paljon enemmän, kuin uskotaankaan.