maanantai 27. maaliskuuta 2017

Yhden tarinan loppu on toisen alku

Mulla on takana aivan huippuihana viikonloppu, kun heti perjantain kirjotusten jälkeen minä ja mun isosisko saatiin meille koko viikonlopun ajaksi vierailulle ihana ystävä, jota oltiin viimeks nähty itse asiassa just syksyn viimesten kirjotusten jälkeen, perjantaina sillonkin. Tällä näkemisellä oli siis paljon yhteistä viime kerran kanssa, niin tuon ajankohdan ku touhuilunkin kanssa, meillä oli nimittäin taas aivan yhtä rentoa ja hauskaa ku viimeksikin. Käytiin muun muassa hohtokeilaamassa, kiertelemässä vähän kauppoja, ulkoilemassa ja toki välillä vaan otettiin rennosti esimerkiks herkuttelemalla ja juttelemalla. Ihan parasta. <3 Lisäksi kun mun veli vaimoineen ja lapsensa kanssa oli meillä myös perjantaista sunnuntaihin, niin tekemistä riitti ja näitäkin tyyppejä oli aivan superihanaa nähä! Voi että, vieläkin hymyilyttää, kun mennyttä viikonloppua muistelee.

Mutta se siitä viikonlopusta, tässä postauksessa aattelin enemmänki keskittyä niihin ajatuksiin ja tunteisiin, joita tuo perjantain kirjotusten selättäminen toi mukanaan. Ihan vaan, koska perjantaina oli mun viimeset kirjotukset ikinä, mikä tarkottaa samalla sitä, että nyt on munkin lukio lakkia vaille valmis! Enää siis vaan yojuhlat edessä, sitten on aika sanoa lopulliset heipat mun lukioelämälle ja lukiolle. Vau. Ja hui.


Ihan päällimmäisenä tunteena on kyllä niiiin iso helpotus. Vaikka mää olinkin sillä asenteella, että se riittää kun parhaani teen, eikä mulla ollut mitään tiettyjä tavoitteita oikeastaan millekkään aineelle, kyllä tuo luku-urakka ja kirjotusrupeama oli siitä huolimatta raskas. Oon oppinut tässä lukion edetessä ihan hullun paljon pois siitä liiallisesta stressaamisesta tai itelle asetetuista kovista vaatimuksista, ja oon tuonu tilalle just sitä asennetta, että parhaani kun teen niin se saa riittää tuloksesta riippumatta ja keskittynyt olemaan paljon aiempaa armollisempi myös itteäni kohtaan, mikä on totta kai helpottanu tätä abivuotta ihan tosi paljon ja auttanut oikeesti nauttimaankin tästä opiskelusta.

Mutta siitä huolimatta, vaikka tietoisesti en stressannut kirjoituksista tai abivuodesta oikeasti juurikaan enkä istunut päiviä aamusta iltaan nenä kiinni kirjoissa (ei, en todellakaan, heh.), tuli välillä hetkiä kun teki vaan mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta, että musta ei kyllä oo tähän. Oli niitä hetkiä, kun turhautti aivan hirveesti se oma saamattomuus ja se jäljellä olevan lukemisen määrä, hetkiä, kun motivaatio lähenteli pohjalukemia ja tää kirjotukset on vihdoin ohi-päivä tuntu olevan kauempana ku koskaan, ihan vaan pienenä pisteenä tuolla jossain kaukana horisontissa.

Ja koska sitä stressiä ihan varmasti oli tuolla alitajunnassa ja oon muutenkin herkkä reagoimaan omalla kropalla kaikkiin muutoksiin tai oikeastaan vähän asiaan ku asiaan, näky se mulla koko vuoden kestävänä lähes jatkuvana sairasteluna ja erilaisina fyysisinä vaivoina. Varsinkin tässä loppuvaiheessa kun lukemista ja muuta hoidettavaa oli kestänyt yhteen kyytiin niin kauan niin oma keho ja mielinkin alko kyllä varottelemaan, että pikku hiljaa pitäis vähän päästä relaamaan ja ottamaan rauhallisemmin, jotta mieli jaksais pysyä virkeänä ja ilosena ja fyysisestikkin ois hyvä olla ja sais olla terveenä.


Onneks oli kuitenkin myös hetkiä, kun hymyilytti aivan hirveesti ja ajatteli, että tää abivuosi on loppujen lopuks aika mainio. Rennot koulupäivät, ihanat kaverit koulussa, joiden kanssa pysty tosta vaan päättää, että aletaan esimerkiks pelaamaan hyppytunnilla jotain hauskaa lautapeliä, näiden samaisten henkilöiden kanssa vietetyt lukuisat juttutuokiot, jotka sisälsi asiaa kaikesta taivaan ja maan väliltä ja jotka itse asiassa oli parhaimmillaan just sillon ku tarkotuksena oli opiskella ahkerasti yhessä, potkijaiset, penkkarit, kaikki se vapaus ja jollakin tapaa itsenäisyyskin, mitä abivuosi toi tullessaan, tsemppaava opettajat ja vertaistukea antavat abitoverit.. 

Paljon siis mahtuu hyviäkin juttuja tähän abivuoteen ja tää on ollu kyllä kokonaisuudessaan aivan tosi mieleenpainuva vuosi, joka säilyy muistoissa vielä varmasti vuosienkin päästä. Helpotuksen lisäksi puskee ainakin mulla siis esiin myös samaan aikaan semmonen haikeus ja ikävä, kun oon kuitenkin oikeastaan eskarista lähtien käynyt kouluja tossa samassa ympäristössä, eskari, ala- ja yläkoulut ja lukio kun on siinä ihan vierekkäin, joten opettajat ja oppilaat on jo vuosien takaa tosi tuttuja, samoin ku se ite ympäristö, jossa ollaan opiskeltu. Tuntuu hassulta ja vähän pelottavaltakin ajatella, että enää ei tämän tytön koulureitti ookkaan tuo puolen kilometrin mittanen pätkä, jota oon tässä jo vuosikausia rampannut ees taas ja jonka osaisin kulkea vaikka unissani. Enää en haahuilekkaan niissä tutuissa koulurakennuksissa tuttujen tyyppien kans päivästä ja vuodesta toiseen. Enää ei ookkaan tuttuun tapaan selvät sävelet siitä, mitä ens vuonna tai edes ens kuussa tulee tapahtumaan. Nyt mulla alkaa nimittäin aivan uudet kuviot.


Uudet kuviot tuntuu samaan aikaan niin kovin pelottavalta ja ahdistavalta ajatukselta, mutta toisaalta myös jännittävän kutkuttavalta, yllätykselliseltä, siistiltä. Uudelta mahdollisuudelta. Vaikka just nyt alkushokkina vahvempina tunteina on tietynlainen levottomuus ja epävarmuus tulevasta ja toive siitä, että pääsis takasin sinne tuttuun ja turvalliseen, oon aivan varma siitä, että loppujen lopuks tää osottautuu aivan parhaaks vaihtoehdoks ja saan ajan kanssa käännettyä tämän muutoksen uueksi aluksi, siksi mainitsemakseni mahdollisuudeksi. Ihan varmasti moni muukin tässä tilanteessa oleva kokee näitä samoja tunteita ja onhan se itse asiassa ihan ymmärrettävää, että kun se kaikki tuttu ja turvallinen viedään sulta yhtäkkiä pois ja kaikesta pitäiskin päättää ihan ite ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaks tapahtuu, niin se pelottaa ja jännittää varsinki näin aluksi tosi paljon, mutta silti pitäis vaan jaksaa luottaa siihen, että kyllä kaikki vielä selviää. Kun asioilla on ihan oikeasti tapana järjestyä, tavalla tai toisella.

Haluan ajatella, että mulla on oikeus tuntea tänään, huomenna ja vaikka vielä viikonkin päästä näitä tunteita ja tunnustaa, että mua oikeasti vähän hirvittää tää muutos ja se epätietosuus, mikä mulla on vähän kaikesta. Mutta samaan aikaan uskon ja toivon, että vaikka olo ei ookkaan mikään maailman varmin ja tunteetkin heittelee tulevan suhteen vähän sinne tänne, niin lopulta se mulle oikea juttu löytyy ja pystyn kääntämään nuo kaikki tunteet lopulta mun eduksi. Vaikka ois vaan tietyllä tapaa helpointa jäädä tuleen makaamaan ja jäädä sille omalle mukavuusalueelle jumittamaan koko loppuelämäks koska ei uskalla tai halua poiskaan lähteä, tiiän, että kun edes pienin askelin rohkasee itteään ottamaan askelia pois sieltä tutulta ja turvalliselta maaperältä, saavuttaa niin paljon enemmän ja sitä kautta se tulevakin alkaa ihan varmasti selkiintyä ja tuntua hyvältä. Uskon myös, että kun yksi tarina loppuu, niin toinen alkaa. Saan kantaa niitä oppeja ja muistoja, joita tämä edellinen tarina on mulle ammentanut, mutta kuitenkin samalla mennä elämässä eteenpäin ja kokea ne uuden tarinan käänteet, niin hyvässä kuin pahassa.


Tällä hetkellä tiiän tulevasta sen verran, että ensin aion relata hetken ihan kunnolla, jonka jälkeen alkaa pääsykokeisiin luku, sillä hain muun muassa opettajakouluun, joten mulla on se VAKAVA-koe tiedossa sitten toukokuussa. Jos en kouluun pääse, ei se oo mulle millään muotoa mikään maailmanloppu, koska välivuosikin kuulostaa oikeestaan oikeen hyvältä. Se antais mulle lisää aikaa miettiä tulevaisuuden ammattia vieläkin tarkemmin ja tois mulle varmasti hurjasti lisää uusia kokemuksia mukanaan. Pääsykokeisiin lukemisen lisäksi mun ois tarkotus löytää jotain töitä myös ennen kesää, jotta pystyn maksamaan loput autokoulun kakkosvaiheesta ja keräämään muutenkin säästöjä kesää varten, jotta muutto Helsinkiin onnistuis. 

Vaikka kaikki tai itse asiassa juuri mikään tulevaisuudensuunnitelma ei ookkaan vielä aivan varma tai tiedossa ollenkaan, enkä todellakaan tiiä, mitä kaikkea tässä kevään tai kesän aikana tulee tapahtumaan saatika mistä tuun löytämään itteni esimerkiksi ens syksynä, ajattelen, että annan asioiden mennä vaan omalla painollaan eteenpäin ja yritän stressata mahollisimman vähän mistään. Elämä rullaa kyllä eteenpäin, riippumatta siitä stressaanko ja murehdinko asioista vai en, joten se elämästä nauttiminen elämän rullatessa eteenpäin kuulostaakin loppupeleissä niin paljon tuota ensimmäistä vaihtoehtoa paremmalta. Koska oikeasti, kyllä mää selviän. Ja niin sinäkin, ihan varmasti.


Onko siellä tyyppejä, jotka voi yhtään samaistua tähän tekstiin tai mun tän hetkiseen tilanteeseen? Ois myös hauska kuulla, mitä tykkäsitte kun pitkästä aikaa kirjottelin tämmöstä vähän pohdiskelevampaa tekstiä! :)

10 kommenttia:

  1. Sää tiiät, että mä samastun tähän aivan täysin! Käyn jatkuvasti mielessä läpi ihan samoja kysymyksiä, jotka samaan aikaan tuntuu kiehtovilta ja maailman pelottavimmilta. Oot vaan niin taitava kirjottamaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana Julia, kiitos paljon! <3 Kiva kuulla, että pystyt samaistumaan tähän noin hyvin, vaikka se ei kivaa ookkaan, että suakin jollakin tapaa pelottaa ja ahdistaa tuleva! :'D Mutta hei me selvitään kyllä! <3

      Poista
  2. Taitava kirjoittaja olet!

    tiiaemilia.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tulipas hyvä mieli tästä kommentista! Kiitos! <3

      Poista
  3. Ei vitsi. En oo pitkään aikaan lukenu yhtään kenenkään blogeja, ja tää oli kyllä oikea piristys! Samojen kysymysten ja ajatusten kanssa kamppaillaan ja tuo on niin tärkeää ollu itellekki, ku on oppinu oleen armollisempi itteä kohtaan. Sun kirjotustyyli on edelleen yhtä vaikuttava! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Enni, sää oot kyllä niin ihana typy! <3 Tuo kommentti piristi kovasti mun päivää, kiitos! :') Ihana kuulla, että sääkin oot oppinu olemaan armollisempi itelles! <3

      Poista
  4. Ihana teksti ja niin pirteitä kuvia! Onnea kirjoitusten loppumisesta :)

    VastaaPoista
  5. Täällä kanssa yks abi jolla kaikki on avoinna jos tässä keväällä ei tuu mitään yllätyksiä. Saa nähä!
    Mutta se on oikeesti ahistavaa ja siistiä ettei lukiota oo enään mahdollisia lisäkirjoituksia jäljellä yhtään. Hui ja wau!
    Kyllä se elämä sit ajallaan näyttää mihin suuntaan mennä, tavalla tai toisella. Pidän peukkuja Helsinki- kesälle ja pääsykokeille et ne menee sulla hyvin! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep niimpä, ihan totta puhut! :) Ihana Noora, määki piän sulle peukkuja, että sullakin järjestyy kaikki asiat ihan parhain päin. <3

      Poista

Kiitos kommentista!❤