lauantai 26. marraskuuta 2016

Yhdessä voittamattomat

Moi! Mietittiin mun pikkusiskon kanssa tuossa muutama päivä sitte, että mitä kivaa me voitas tehä yhessä, kun kerranki kummallaki oli vapaata, eikä tarvinnu kiirehtiä mihinkään suuntaan. Päätettiin sitte kirjottaa toisillemme tarinat, joiden aiheita ei kuitenkaan saatukkaan ite valita, vaan mää sain tehtäväks valita pikkusiskolle aiheen, josta hänen täyty kirjottaa ja toisinpäin ja lopuks sitte käytiin ne tekstit yhessä läpi. Mun tehtävänanto kuulu näin: "15-vuotiasta tyttöä kiusataan koulussa. Lopulta hän kyllästyy siihen ja saa koulun kykykilpailussa tilaisuuden näyttää salaisen taitonsa yrittäen näin lopettaa kiusaamisen koko koulussa." Ja nyt pääsetteki lukemaan tän tekstin, jonka kirjotin tuon tehtävänannon pohjalta:

Yhdessä voittamattomat

Vaellan koulun käytävää hitaasti eteenpäin uppoutuneena omiin ajatuksiini, mutta siitä huolimatta tuntien selvästi luokkatovereideni pilkkaavat katseet jälleen selässäni. Kuulen kuiskutuksen yltyvän edessäni, takanani, ja oikeastaan, ihan jokapuolella. "Niin, minulla taitaa olla tänään vuorostaan vääränväriset hiukset, eihän tämän kaltainen surkimus saa kulkea ihmisten ilmoilla näin upeilla bruneilla." hymähdän itsekseni, jo niin kovin kyllästyneenä siihen jatkuvaan arvosteluun ja ivaan mitä saan joka päivä osakseni, milloin näyttäen liian massasta erottuvalta, milloin vain liian upealta tai viehättävältä. Aina löytyy uusi syy, miksi en kelpaa ja mikä antaa oikeuden muille katsoa minua kieroon ja kiertää kaukaa. Vaivun kuitenkin lähes välittömästi takaisin omiin ajatuksiini jaksamatta taaskaan välittää siitä, mitä ympärilläni tapahtuu ja miten kuljen taas yksin, niinkuin totta puhuen olen aina tehnytkin, aivan ensimmäisestä koulupäivästä saakka.

Muistan yhä elävästi, kuinka silloin muutama vuosi sitten olin saapunut ensimmäisenä koulupäivänä uuteen kouluuni intoa puhkuen uudet, joukosta poikkeavat mutta kuitenkin varsin upeat vaatteet päälläni, vaaleanpunaiset hiukseni nätisti aseteltuina kampaukseen ja kasvot kauniisti hehkuen meikkaaja-siskoni aamuisen käsittelyn jälkeen, valmiina ottamaan uudet opettajat, opiskelijakaverit ja koko koulun avosylin vastaan.

Niin kuin tiedetään, toisinaan elämä kuitenkin osaa yllättää toden teolla, eikä se yllätys ollut tällä kertaa omalla kohdallani kovinkaan iloinen tai toivottu. Heti saapumiseni jälkeen minulle nimittäin tehtiin selväksi oppilaistovereideni toimesta, että en tule pääsemään mihinkään porukkaan mukaan, sillä olen liian outo, erilainen, ylimielinen, itsevarma, viileä, tunteeton. Kukaan ei tietenkään vaivautunut kuitenkaan tutustumaan minuun saadakseen selville pitävätkö nämä ennakko-oletukset paikkaansa vaan uskoivat jokaisen huhun ja "tiedon", mitä erityisesti nämä muutamat koulumme pikkulissuja sisältävät jengit kylvivät joka puolelle. Kai he näkivät minut jollakin tapaa uhkana ja sen seurauksena alentuivat niinkin alhaisiin tekoihin kuin ovat tässä lukuvuosien aikana pääni menoksi keksineet.


Muiden oppilaiden suhtautuminen minuun ei ole mikään salaisuus. Joka ikinen ihminen, jolla vain on silmät päässään, näkee kuinka muut oppilaat kiertävät minut kaukaa, luovat minuun inhoavia tai vähintäänkin sääliviä katseita, kuiskuttelevat ja naureskelevat minulle selkäni takana, nimittelevät mitä typerimmillä ja alhaisimmilla nimillä sekä yksinkertaisesti eristävät minut kaikesta, koko kouluyhteisöstä. Aluksi erehdyin koettamaan, josko saisin aikaan keskustelua edes jonkun luokkatoverini tai koulun oppilaan kanssa, mutta enää en viitsi edes vaivautua siihen: lopputulos kun oli aina sama, ensimmäisestä kerrasta lähtien. Jokainen juttukaverini lähti luotani heti kun vain avasinkaan suuni, joko omasta tahdostaan tai muiden painostamana tai pakottamana, omasta tahdostaan riippumatta.

Ehkä eniten minua kuitenkin häiritsee koko tilanteessa se, miten kukaan opettajista tai koulun henkilökunnasta ei ole puuttunu koko asiaan sanalla tai eleelläkään. Osa opettajista tuntuu jopa hyväksyvän muiden oppilaiden käytöksen ja piikittelevän minua muiden mukana. Se suututtaa, hämmentää, inhottaa ja surettaa minua niin valtavasti.

Ei kuitenkaan siksi, ettenkö itse selviytyisi tai pärjäisi tämän asian kanssa. Päinvastoin, en ole juurikaan päästänyt ilkeitä sanoja sisimpääni. En ole antanut kiusaajieni päästä ihoni alle tai luovuttanut heille valtaa romahduttaa ja hajottaa minua palasiksi. Elän vain omaa elämääni, hyväksyen sen tosiasian, etteivät ihmiset koulussa tule muuttamaan käytöstään minua kohtaan, sanoisinpa mitä tahansa tai kertoisinpa miten suoraan hyvänsä, että he toimivat väärin ja etten oikeasti ole sitä, mitä he luulevat minun olevan. Se, miksi kuitenkin olen niin huolissani johtuu siitä, että omien kiusaamiskokemusten pohjalta tiedän, miten raakaa ja järkyttävää kiusaaminen voi pahimmillaan olla enkä millään jaksa uskoa, että kaikki muut kykenisivät olemaan samassa tilanteessa yhtä vahvoja ja itsevarmoja kuin itse olen. Kuinka joku herkkä ja epävarma ihminen voisi ikinä selvitä ehjänä tuosta kaikesta? Tai edes hengissä? Pystyisikö tämä pieni ja arvokas ihminen enää koskaan palaamaan normaaliin elämään vai olisiko hänen elämänsä pilattu, lopullisesti?


Päivät kuluvat ja pohdin kuumeisesti ratkaisua mielessäni jatkuvasti pyörivään ongelmaan. Kuinka ikinä voisin saada nuo kiusaajat, edes pienen osan heistä, tajuamaan, miten paljon pahaa he saattavat käytöksellään aiheuttaa? Kuinka se ikinä voisi onnistua kun en onnistu pääsemään edes kenenkään oppilaan juttusille? - Kunnes eräällä välitunnilla, kuin vastauksena mietiskelyilleni silmäni havaitsevat aulan ilmoitustaululla huomiota herättävän julisteen: "Koulujen kykykilpailu! Kaikki koulumme oppilaat ovat oikeutettuja osallistumaan. Ilmoittautumiseen vaaditaan vain nimesi ja vuosiluokkasi. Tule ja yllätä koko koulu salaisella taidollasi!" Tuijotan yhä suurta kirkuvanpunaista tekstiä aivojeni raksuttaessa kuumeisesti. Äkkiä suuni loksahtaa ammolleen kun vihdoin tajuan, millainen mahdollisuus on juuri avautunut silmieni eteen. "Jes! Nyt mä tiedän!" hihkun innoissani ja saan vielä normaaliakin enemmän katseita ja naurahduksia osakseni. Mutta en välitä, olen vain yksinkertaisesti liian innoissani suodakseni huomiota millekään muulle. "Mikään tai kukaan ei tule pilaamaan tätä suunnitelmaani, siitä pidän huolen" ajattelen hiljaa itsekseni, kyeten tuskin estämään itseäni pomppimasta ja hyppimästä edestakaisin.

Kilpailuun ilmoittautumisen jälkeiset viikot kuluvat kovan työn ja aherruksen parissa. Valmistelen joka päivä aivan yömyöhään saakka sanoituksia uuteen biisiini, joka on omistettu niille ihmisille, jotka ovat olleet tai yhä ovat samankaltaisessa tilanteessa kanssani. Laulun, joka herättäisi varmasti kuulijoissa tunteita, niin suoraan ja syvältä sydämestäni sanat lauluun pulppusivat. Tämän rinnalle haluan kirjoittaa avoimen puheen, jossa kerron biisini tarinan ja sen kaiken, mitä olen tässä koulussa vuosien saatossa joutunut kokemaan ja mitä se olisi pahimmassa tapauksessa saattanut tarkoittaa. Haluan palavasti herätellä ihmisiä, erityisesti kiusaajiani, ajattelemaan ja näkemään tilanteen vakavuuden ja sen, kuinka vaarallisia seurauksia kiusaamisella voikaan oikeasti olla.

Olen ihminen, joka on jonkin asian toteutettavakseen otettuaan päättänyt aina myös pitää huolen siitä, että se kaikki toteutuu hyvin, oikeastaan lähes täydellisesti. Tämäkään kerta ei tee asiaan poikkeusta, juuri nyt motiivini vain ovat vielä aiempaakin tärkeämmät ja vahvemmat; ne suorastaan ajavat minua hurjaa vauhti eteenpäin ja lisäävät janoani onnistua kaikessa niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Sillä tällä kertaa kysessä ei ole vain oma hyvinvointini: pelissä on niin monta muutakin ihmistä, joiden asemaan voin onnistuneella esityksellä vaikuttaa. Päätän laittaa itseni aivan täysin likoon tässä projektissa. Raadan hiki hatussa päivästä ja viikosta toiseen, hion pieniä yksityiskohtia aina vain tarkemmiksi, treenaan esitystäni valtavan määrän tunteja viikossa ja näen paljon vaivaa, jotta saan esiintymisasunkin tarpeeksi huomiota herättäväksi. "Sillä esiintymispäivänä joka ikinen silmäpari on kultaakin kalliimpi" muistutan itseäni.

Kun esiintymispäivä sitten vihdoin saapuu, tunnen itseni yhtäkkiä hyvin pieneksi ja yllättävää kyllä, epävarmemmaksi kuin koskaan aiemmin. "Hei, lopeta nyt. Sulla ei oo mitään syytä olla hermona. Sulla on upea ääni, tiiät sen tasan itekki. Tuo biisi on ylivoimasesti sun huikein tuotos ikinä ja näytät hyvältä. Ja se puhe, sun kirjotuslahjas oikeen ylitti ittensä siinäkin. Sä selviät kyllä!!" mutisen kannustavasti itselleni. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti tunnen olevani yksi suuri, jähmettynyt hermoraunio. Kilpailu on jo lähtenyt käyntiin ja vuoroni lähestyy uhkaavasti. Mitä lähemmäksi omaa esitystäni tullaan, sitä enemmän käteni hikoilevat, mahastani vääntää ja sydämeni hakkaa. Onnekseni, ennen kuin ehdin tehdä mitään peruuttamatonta, kuten toteuttaa päässäni jatkuvasti pyörivää pakosuunnitelmaa, juontaja lavalla hihkaisee mikkiinsä: ".. ja seuraavaksi vuorossa on Kate Black!" Yleisö kohahtaa ja sieltä täältä kuuluu hiljaisia buuaksia. Se on minulle aivan kuin viimeinen pisara ja lähden kuin lähdenkin päättäväisesti astelemaan kohti edessä häämöttävää lavaa. "Nyt mä niin näytän niille, odottakaas vaan. Tän jälkeen kukaan ei enää kohtele mua tai ketään muutakaan niinku ennen. Ei enää ikinä." ajattelen tiukan päättäväisesti. Mitä pidemmälle pääsen, sitä varmemmaksi askeleeni käyvät ja tuttu itsevarmuus ottaa minussa jälleen vallan.


Kun esitykseni alkaa, oloni on itsevarmempi kuin koskaan. Tuijotan yleisöä tiukasti ja aloitan puheeni. Puhun kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä, yhä silmäillen opiskelijoita ja opettajia vuoron perään, lainkaan ujostelematta tai alistumatta. Loppuun päästyäni salissa on hiirenhiljaista. Vain sieltä täältä kuuluu hämmentynyttä supinaa, toisaalta myös hiljaista, ehkä katuvaakin, nyyhkytystä. En kuitenkaan ole vielä lopettanut, vaan on esitykseni pääosan, siis lauluni, vuoro. Ääneni kantaa koko salin ylle kauniina ja voimakkaana ja sali on jälleen täysin hiljaa, aivan kuin jokainen kuulija olisi lakannut hetkellisesti hengittämästä. Laulan sydämeni pohjasta, annan itsestäni kaiken irti, kaiken senkin, mitä en ollut edes tiedostanut sydämessäni olevan. Tunnen poskieni olevan kyynelten kastelemat ja lauluni lakattua, en voi estää pienen nyyhkytyksenkin karkaavan huuliltani.

Hetken olostani toivuttuani, saan kuitenkin jälleen koottua itseni ja katsahdan yleisöön, kuin tuomion saadakseni. Ja se näky mikä minua odotti sai lähes vereni seisahtumaan ja tuo kylmät väreet iholleni vielä tänäkin päivänä. Huomaan nimittäin lähes jokaisen kasvoja koristavan kyyneleet, ilmeiden vaihdellessa kauhistuksen, pelon, surun ja ehkä häpeän ja katumuksenkin välillä. Osa oppilaista on haudannut kasvonsa käsiin, osa on painautunut penkkeihinsä niin pieniksi kuin mahdollista, aivan kuin haluten vajota maan alle. Toiset tuijottavat minua suu auki kyynelten vieriessä yhä silmistään. Sieltä täältä kuuluu hiljaisia kannustushuutoja ja näen kiitollisia ilmeitä yllättävänkin paljon. Eräs oppilasta jopa nousee paikaltaan, astelee luokseni ja halaa minua tiukasti. "Kiitos. Olen ikuisesti sinulle kiitollinen. Tiedäthän, että esityksesi kosketti monia ja oli meille muille kiusatuille uskomaton voimanlähde?"

Nii-in, sillä hetkellä tiedän ja tunnen onnistuneeni, täydellisesti. Niin täydellisesti kuin olisin ikinä voinut onnistua. Ja sillä samaisellä hetkellä tajuan myös, että tulevaisuudessa minun on niin paljon helpompi hengittää. Sillä yhdessä, minä ja muut kiusatut, tulemme olemaan vahvempia kuin kukaan kiusaajamme ikinä. Yhdessä me olemme voittamattomia.


Semmonen tarina se. Oli muuten yllättävän haastavaa kirjottaa tarina, jonka aiheeseen ei saanu ite vaikuttaa mitenkään vaan sain vaan ohjeet, joiden mukaan sitä tekstiä täyty ohjailla eteenpäin. :-D Mutta silti, oli ihan tosi hauskaa toteuttaa tää juttu siskon kanssa ja sain taas huomata muun muassa sen, miten kivaa kirjottaminen oikeesti on. Ihan superia. <3 Kertokaahan, millasia ajatuksia tai fiiliksiä tuo teksti teissä herätti! :)

8 kommenttia:

  1. Siis aivan huippu tarina!! ❤ -riina

    VastaaPoista
  2. Todella huippu tarina. Pakko sanoa, että sun tyyli miten kirjoitat on aivan täydellinen <3

    http://inka-allornothing.blogspot.fi

    VastaaPoista
  3. Voisini! Tuli semmonen olo et haluisin antaa sulle iison halin niin saat sen tätä kautta. ❤️
    Tuo teksti, wau!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!❤