Kerhotäti täällä hei!

Siitä on kulunu nyt noin viikko ku pidin mun viimesen kerhokerran ja mulla on edelleenki aika ristiriitaset fiilikset sen suhteen: tää on samaan aikaan niin helpottavaa ja vapauttavaa mutta toisaalta myös niin haikeeta ja surullistaki. En oikeen edelleenkään osaa hahmottaa sitä tosiasiaa, että seuraavaa kertaa ei enään tuu, että enään en oo mikään kerhotäti. Tuosta touhusta vaan kerkes tulla näiden kolmen vuoden aikana niin tavallinen osa arkipäivää, että tuntuu ihan luonnolliselta aattella kerhon taas jatkuvan ensviikolla.

Muistan edelleenki niin hyvin sen päivän, ku olin aamulla kävelemässä kouluun ja mun kännykkään tulee viesti "Onnea Sini! Sinut on valittu kerhon-ohjaajaksi kaudelle 2013-2014. :) " Olin tuosta uutisesta ihan superinnoissani, voitte vaan kuvitella millanen virne mun kasvoja koristi koko loppupäivän! :-D Muistan niin selvästi myös sen päivän, ku olin menossa ekaa kertaa pitämään kerhoa: olin todellaki innoissani, mutta samalla kamalan jännittyny, ehkä peloissaniki. Miten mää muka osaan ohjata niitä lapsia, entä jos ne ei edes usko mua ja tekee vaan mitä haluaa? Pystynkö mää tähän oikeesti, ku munhan pitää olla kokoajan niin paljo esillä ja oikeesti osata pitää ne ohjat käsissä? Kääks vieläpä ku oon yksin ohjaamassa, mitähän tästä tulee..

Ekat kerrat oli vähä semmosta opettelua ja hakemista, piti tosissaan miettiä mihin ne rajat vetää ja millasen linjan ottaa siinä ohjauksessa. Oikeestaan koko syksy meni pitkälti siihen kerholaisiin tutustumiseen ja semmosen ohjaaja-kerholainen- suhteen rakentamiseen. Mutta en voi olla ku kiitollinen niille mun pikkusille, jotka alusta asti oli niin nätisti, ettei noihin opettelu ja tutustumisvaiheisiinkaan onneks sisältyny mitään ylitsepääsemättömiä ongelmia. Pikkuhiljaa siitä kaikesta tuliki sitte semmonen rutiininomanen juttu, eikä tarvinnu enään yhtään jännittää tai stressata sitä kerhonpitoa; kaikki vaan lähti rullaamaan omalla painollaan eteenpäin ja nää jokaviikkoset kerhonpidot alko oleen jo tuttua puuhaa. Ja ku edellinen kerhovuosi saatiin pakettiin, käännettiin katseet jo kovasti tulevaan vuoteen ja ku mun työnantaja kysy ekan vuoden jälkeen, vieläkö haluan jatkaa ohjausta ensvuonnakin, niin vastaus tuli ku apteekin hyllyltä: joo, toki haluan! Ja sama vastaus tuli toisenkin vuoden jälkeen, aivan yhtä automaattisesti ja innostuneesti.

Näin jälkeenpäin ku miettii koko tuota kerhonohjaajana toimimista, niin mieleen tulee päällimäisinä vaan ja ainoastaan ne kaikki siistit ja ihanat jutut. Mutta voi, ei se kyllä aina tietenkään niin ruusuilla tanssimista ollu, eieiei. :-D Myönnän, että välillä mulla oli niin pinna kireella noiden pikkutyyppien kans, ku reilu kymmenen, parhaillaan yli kakskytäki, tyyppiä saatto huutaa yhteen ääneen ja juosta kerhotaloa ympäri minkä jaloistaan pääsi. Ja siellä minä yksin yritin pitää jöötä juosten itekki vähä sinne tänne ja tuonne ja auttelinkuuntelinsovittelinkehuin parhaani mukaan, heh. Aina ei ollu mikään huippufiilis mennä kerhonpitoon, koska oli pitkä koulupäivä takana ja nälkäki jo kurni mahassa. Aina ei ois jaksanu olla niin kärsivällinen ja sovitella niitä kerholaisten kinoja tai olla reippaana touhuamassa siellä askartelujen ja leikkien parissa jos väsytti tai oli huonompi päivä. Ja kyllähä tää teetti oikeesti töitäki. Ei se ollu pelkästään se kerran viikossa pidettävä kerho; lisäks oli kaikenlaisia kerhon-ohjaajien koulutuksia ja tapahtumia, monelaisia paperijuttuja joita piti täytellä ja palauttaa aina säännöllisin väliajoin, seuraavien kerhokertojen suunnittelemista ja valmistelemista.. Se kaikki toi kyllä semmosta lisästressiä, ku aina piti muistaa sitätätäjatuota ja erityisesti tässä keväällä ku oli tuo kirjotushässäkkäki ja muita työkeikkoja vähä tiheemmästi ku yleensä, niin välillä tuntu, että nyt ei kyllä ihan jaksais tuota kerhonpitoaki tän kaiken muun touhuilun lisäksi. 

Mutta uskokaa tai älkää, en siitäkään huolimatta vaihtais päivääkään pois tästä kerhonohjaajana olosta! Niitä mahtavia kertoja oli niiiiiiiin paljon enemmän ku niitä einiinloistokkaita-kertoja ja ne ihanat kerrat onki kyllä just niin kirkkaasti mun mielessä. Niinki kirkkaasti, että mun vaan tekis mieli ilmottaa sille mun työnantajalle, että hei taidampa sitteki jatkaa vielä vuoden tuota kerhonpitoa.. Oikeesti, houkuttelis kyllä vähä liianki kovasti! Jos vaan ei ois kirjotuksia ja autokoulua ja muuta hässäkkää tulossa ensvuodelle niin mää kyllä niin jatkaisin... No mutta ei auta jossitella, joskus sitä vaan täytyy tehä tämmösiä einiinkivoja päätöksiäki! :'D Oon vaan ihan hirveen ylpee ja onnellinen kaikista nuista mun kerholaisista, joiden kanssa sain kolmen vuoden ajan kokoontua kerran viikossa leikkimään, askartelemaan ja ulkoilemaan. Ette uskokkaan, miten paljon tuo kerhonohjaus on mulle antanu: se kaikki ihana palaute mitä oon mun pikkusilta saanu, ne suloiset kohteliaisuudet ja kehut millon mistäkin, ne kaikki lahjaksi saadut kukkakimput ja valloittavat piirrustukset. Oon saanu kuulla monta kertaa, miten paras kerhon-ohjaaja oon ja miten kivaa tuolla kerhossa on. Oon saanu kattoa vierestä miten innoissaan toiset touhuilee piirrustustensa kimpussa ja miten hauskaa kaikilla on leikkiessä. Ne kaikki hymyt ja naurunkiljahukset on todellakin piristäny mun päiviä niin paljon ja muistuttanu mua siitä, miks mää tota hommaa monta vuotta tein.

Mun tulee oikeesti tosi iso ikävä mun kerholaisia, ihan koko tota porukkaa! Sitä, ku riensin suoraan koulusta tien toiselle puolelle kerhotalolle ja sain aina hyväntuuliset tervehykset jo kerhonpihalla odottavilta lapsosilta. Sitä, ku käsikädessä käveltiin läheisen koulun pihalle leikkimään rimppahippaa ja tervapataa. Sitä, ku välillä vaan rauhotuttiin istumaan kerhohuoneen lattialle ja kerrottiin toisille juttuja esimerkiks omista koulupäivistämme ja kaikesta mitä vaan mieleen tuli. Sitä, ku joku kerholaisista tuli mun luokse ja kysy voinko ottaa syliin tai kantaa reppuselässä. 

Nää kolme vuotta kerhon-ohjaajana on ollu kokonaisuudessaan mulle hirveen opettavaisia. Oon tajunnu, että haluan tulevaisuudessaki olla tekemisissä lasten kanssa ja mun haave kouluttautumisesta opettajan ammattiin on vaan vahvistunu. Oon saanu paljon lisää kärsivällisyyttä, vastuuntuntoa ja rohkeutta. Koska mun piti oikeesti opetella ottaan se johtajan rooli ja muutenki täyty olla paljo esillä, sain lisäksi semmosta itsevarmuutta ja itsenäisyyttä paljon lisää.

 Tuntuu ihan mahtavalta huomata, että hei määhän oikeesti pystyin siihen! Mää pystyin opettamaan ja huolehtimaan niistä tyypeistä, ja mikä parasta, vaikka saavutinki semmosen opettaja-auktoriteetin, ne silti piti minusta. Eikä mua lopulta edes jännittäny ollenkaan höpötellä siellä monen silmäparin edessä! Se pikkunen (joskaan ei enään niin pikkunen) Sini, joka niin kovin sitä ekaa kerhokertaa jännitti ja stressasi ja joka oli niin epävarma siitä selviääkö ikinä kunnialla tuosta hommasta, pelkäs kyllä ihan turhaa. Kaikki meni niin hyvin, paljon paremmin mitä uskalsin edes toivoa. :) Näitä kokemuksia ja hetkiä tuun kyllä varmasti muistelemaan vielä monesti, oli nimittäin sen verran mukavat kerhotätivuodet kaikenkaikkiaan.

Jos joku, niin tää puuha oli kyllä niin mun juttu.


Mukavaa torstai-illanjatkoa kaikille! <3