Sisarukset

( Laitan tähän postaukseen vaan niistä sisaruksista kuvia, joilta oon luvan saanut, joten siks ei läheskään kaikista oo kuvaa. En kestä, tekis kyllä melkein mieli laittaa, koska löysin niiin söpöjä kuvia noista kaikista tyypeistä! :-D)

Mulla on isoveljiä. Ja isosiskoja. Mulla on pikkuveljiä. Ja pikkusisko. Mulla on paljon sisaruksia; pieniä ja suuria, siis semmosia ala-asteikäsiä mutta myös jo aikuisia. Ja tiiättekö mitä? - se on asia, mistä oon niiin kiitollinen. 

Mun sisarukset on niitä tyyppejä, jotka oon tuntenu vauvasta asti, ja joitten kans mää opein ne ihan ekat ihmissuhdetaidot. Sisarukset on niitä tyyppejä, joiden kanssa vietän ylivoimasesti eniten aikaa ja joiden kanssa on mun elämän aikana muodostunu muistoja enemmän ku kenenkään muun kanssa. Sisarukset on niitä tyyppejä, joiden kanssa riidellään ja kilpaillaan, mutta joita myös rakastetaan ja tuetaan kaikissa elämänvaiheissa. Sisarukset on niitä tyyppejä, joiden olemassaolo on tässä vuosien varrella herättäny mussa niin paljo tunteita ihan laidasta laitaan, mutta joista rakkaus on aina ollut suurin. Sisarukset on aina ollu ja tulee jatkossaki olemaan mulle hirveen suuri voimavara ja rikkaus. 

Oon oppinu mun sisaruksilta tosi paljon. Oon oppinu ottamaan vastuusta muista ihmisistä, hoitamaan pienempiä ja laittamaan ruokaa, sovittelemaan riitoja ja tekemään kompromisseja sekä auttamaan erilaisissa jutuissa. He on opettanu mua kärsivällisemmäksi ja itsevarmemmaks, he on opettanut mua hyväksymään muut ihmiset semmosenaan ku on ja rakastamaan niin itteä ku muita täyellä sydämellä. Sisaruksilta oon oppinu niin paljon erilaisia taitoja ihan kaikilta elämänaloilta. He opetti mut pyöräilemään, ensin käsien kanssa ja vähä myöhemmin ilman käsiä (:-D), he opetti mut kiipeilemään puissa ja viettämään aikaa luonnossa. He opetti mut kirjottamaan ja lukemaan. He opetti mut liikkumaan ja pelaamaan erilaisia pihaleikkejä. He opetti mut tekemään voltin trampoliinilla ja viheltämään. Oon oppinu niin paljo asioita vaan seuraamalla isosisarusten esimerkkiä, siis kulkemalla heiän jalanjäljissään ja tarkkailemalla tiukasti ihan pienestä pitäen heiän touhuilujaan. 

Mulla on mun sisaruksiin semmonen side, jota ei voi kukaan millonkaan katkasta. Mun ei tarvi koskaan pelätä jääväni yksin. Koskaan ei oo hetkeä, etteikö joku ois siinä vieressä höpöttelemässä jotain tai touhuilemassa mun kanssa kaikenlaisia juttuja. Aina on seuraa, leikki- ja juttukavereita ja auttavia käsiä. Koskaan ei tarvi miettiä hetkeäkään välittääköhän musta kukaan, koska oon ihan sataprosenttisen varma siitä, että mun perhe välittää musta ja paljon. Kotona mulla on turvallinen ja hyvä olo. Voin olla täysin oma itteni, koska kukaan sisaruksista tai vanhemmista ei tuomihe vaikka mitä tekisin vaan mua tuetaan ja ymmärretään. Oikeasti, sisarukset on ihmeellisiä.

Musta on tosi hassua, miten paljon ennakkoluuloja iso perhe saattaa saada osakseen. Ihmisillä on paljo stereotypioita, joiden he olettaa pitävän paikkaansa. "Ei isossa perheessä riitä rakkautta jokaiselle, koska eikai ne vanhemmat voi oikeesti rakastaa jokaista yhtä paljo?"  "Ei ne isojen perheiden lapset oikeasti voi hyvin, koska nehän joutuu kantamaan niin paljo vastuuta ja jäävät niin paljosta paitsi ku vanhemmat joutuu elättämään niin monta lasta."  "Voi niitä lapsiparkoja, kun joutuvat jakamaan huoneensa ja lelunsa toisten kanssa, miten kurjaa elämää varmasti!" "Haluaako joku muka oikeasti noin suuren perheen? Koska eihän kukaan vanhempi jaksa pyörittää sellaista suurtaloutta. Ja lapsetkihan siinä vaan kärsii ku joutuu kilpailemaan vanhempien huomiosta." "Voi kauhia, ne lapsethan saattaa vaikka kiusata toisiaan ku joutuvat samassa talossa asumaan koko lapsuutensa!" Joskus saattaa törmätä jopa semmoseen ihmettelyyn, että miten vanhemmat edes muistavat lastensa nimiä, jos näitä lapsia on vaikkapa kymmenen tai yli.

Ja se miks musta tuntuu niin hassulta kuunnella tommosia ihmettelyjä on, että mulle itelle on niin itsestäänselvyys elää isossa perheessä ja voida silti aivan mainiosti. Voin siis oman kokemuksen perusteella kumota nuo eellämainitut väitteet. Koen, että vaikka mulla onkin paljon sisaruksia, ollaan saatu kaikki yhtä paljon huomiota vanhemmilta. En koe missään vaiheessa jääneeni muiden sisarusten varjoon vaan jokaiselle meistä on riittäny turvaa ja hoivaa sekä paljon rakkautta. Kukaan meistä ei oo noussu mitenkään toisten yläpuolelle tai toisaalta kukaan ei oo jääny silleen syrjään tai huomiotta. Ja vaikka vanhemmat ois joutunu hetkellisesti keskittämään huomionsa yhteen meistä lapsista esim. lapsen sairastumisen takia, ei me muut kuitenkaan olla huomiotta jääty. Me myös osataan antaa toisillemmeki sitä turvaa ja huolenpitoa. Me isommatki osataan pitää huolta pienistä, opettaa ja hoivata. Kokata ja siivota. Leikkiä yhessä ja hassutella. Meille jokaiselle on siis aina riittäny rakkautta ja huolenpitoa ihan riittävästi, ja sitä riittävääkin enemmän. Ja ainakaan meillä ei siis oo mitään ongelmaa, etteivätkö vanhemmat tai me sisarukset muistettas toistemme nimiä, nimittäin ku on koko elämän asunu yhessä niin ne nimet muistaa vaikka unissaan eikä meitä tyyppejä vaan voi sekottaa keskenään muutaku enintään ihanihan vahingossa ko hätäsesti jonku nimiä suuhunsa hakee. :D

Ja mitä tulee huoneen tai tavaroiden jakamiseen niin ainakaan mulle tai meidän perheessä muutenkaan se ei oo koskaan ollu mikään ongelma. Musta on oikeestaan kivaa jakaa huone, koska sillon ei tarvi nukkua yksin ja aina on joku siinä lähellä. Tavaroiden jakaminen taas on opettanut ajattelemaan muita, tulemaan hyvin toimeen muiden kanssa ja leikkimään yhdessä. Vaikka eipä sillä, etteikö meillä ois paljon omiaki tavaroita. Niitäki kyllä riittää vaikka muille jakaa. :-D

Tottakai iso perhe luo vanhemmille omat haasteensa ja vanhemmat voi välillä väsyä siihen ison talouden pyörittämiseen, mutta meistä isommista lapsista on jo paljon hyötyä vanhemmille. Ei he joudu tekemään kaikkea yksin. Me ollaan ku yks yhteisö, jossa jokasella on oma paikkansa ja tehtävänsä, jotka suorittamalla homma toimii. :-) Pieniä kinoja meiänki perheessä ilmenee niinku varmasti jokaisessa muussaki talossa, viitaten nyt siis tuohon kiusaamisväitteeseen, mutta mistään toisten kiusaamisesta ei oo koskaan ollu kysymys. Toimeen tullaan jokainen toistemme kanssa ja ollaan vältytty sen suuremmilta sodilta aina tähän päivään saakka ja luulempa että tästä eteenpäinki vältytään.

Vaikka puhunki tässä tekstissä sisaruksista tälleen käsitteenä, on jokainen sisarus kuitenki mulle oma yksilönsä, persoonallinen kaunis ihminen, jota arvostan tosi paljon ja joka tuo mun elämään niin paljon lisää sisältöä. Musta on siistiä, että sen koko perheellä vietetyn ajan lisäks, on mulla myös jokaisen sisaruksen kanssa semmonen oma juttu, mitä tykätään tehä kahestaan. Yhen sisaruksen kanssa tykätään käyä luontoretkillä, toisen kanssa taas meillä on tapana käyä kuvaamassa ja kolmas taas tykkää leikkiä mun kanssa ja käyä vaikka pyörälenkillä. Jokaisen kanssa on siis ne omat juttumme, joita tykätään yhessä touhuta, mutta silti jokaikinen noista kahdeksasta sisaruksestani on mulle aivan yhtä rakas. 

Tottakai mulla menee välillä sisarustenki kanssa sukset ristiin ja tulee riitoja ja erimielisyyksiä kaikenlaisista jutuista. Välillä tuntuu, että toinen vaan tahallaan ärsyttää ja jos sattuu olemaan oikeen huono päivä niin sillon kaipais enemmän semmosta omaa rauhaa. Välillä tuntuu, että pää räjähtää siitä melun määrästä, ku kaikki sattuu yhteen ääneen höpöttämään jotain esim. ruokapöydässä. Välillä tuntuu epäreilulta, ku ei voida esim. lähtä ulkomaille matkustelemaan, koska 11 hengen porukalla se ois aika jäätävän kallista. Mutta silti, mikään noista ei voita sitä elämää, minkä mää oon sisarusten myötä saanu. Vaikka elämä ei oo aina niin ruusuilla tanssimista isossa perheessä, en vaihtais tätä perhettä M-I-H-I-N-K-Ä-Ä-N. Jokaisella nuista tyypeistä on oma, valtavan suuri, paikkansa mun sydämessä ja hui kamala miten pahalta tuntuu edes ajatella, että joutuisin kenestäkään heistä koskaan luopumaan.

Musta tuntuu että sitä on tässä vuosien saatossa oppinu arvostamaan vielä aiempaa enemmän sisarusten merkitystä elämässä. Koska kaikki mun sisaruksista ei enää asu kotona eikä me siis nähä kaikkien kanssa todellakaan joka päivä, on ne hetket, ku saadaan koko perhe on yhellä koolla, niiiin parhaita.

Sisareni

Kukaan ei luota minuun enemmän

kuin sisarus jota olen hoitanut

koko hänen elämänsä

tuudittanut uneen

leikittänyt ja lohduttanut

kukaan ei tunne minua paremmin

kuin sisarus jonka kanssa olen kasvanut

keksinyt jännittäviä leikkejä

kokenut samat seikkailut

seissyt samalla puolella

kukaan ei kykene samaan läheisyyteen

kuin sisarukset jotka nauravat

käyttävät itse keksimiään sanoja

painivat leikkimielellä

nukkuvat kädet ja jalat toistensa lomassa

mikään ei voi viedä

sitä äärettömän tärkeää tunnetta

että kuuluu johonkin

on tärkeä jollekin

ja rakastaa vaivattomasti,

loputtomasti.

-Natiainen

Onko sulla sisaruksia? Ja jos on niin millanen suhde sulla on heihin? Ois kiva kuulla muidenki ajatuksia tästä aiheesta, joten jos vaan jaksatte niin kommentoikaa teiän ajatuksia sisaruudesta ja sen vaikutuksista teiän elämään. :-)