sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Hän

Moikka! Niinku suurin osa teistä varmasti tietääkin, mää pidän kirjottamisesta ihan mahottomasti. Kirjottelen oikeestaan päivittäin edes jotain ylös: mun ajatuksia, tunteita, päivän tapahtumia, postauksia blogiin, joskus runojaki ja lyhyitä tarinoita. 

Ja vaikka oon kirjottanu viime vuosina paljo runoja ja semmosia fiktiivisiä tekstejä, en oo koko blogihistoriani aikana jakanu tänne blogin puolelle yhtään niistä. Oon keskittyny enemmänki kuulumisiin, omiin tunteisiin tai "maailman menoa" pohdiskeleviin teksteihin. Ehkä se on osittain ollu epävarmuus, mikä mua on jarruttanu semmosten ns. omien tekstien julkasemisessa, oon miettiny liikaa kelpaako tekstit ja koska en itekkään oo oikeen osannu päättää tyydyttääkö se jälki, oon päättäny sitte olla julkasematta mitään. 

Eilen illalla mulle tuli kuitenki semmonen fiilis, että vitsit musta ois kiva, jos saisin tänne bloginki puolelle julkastua ainaki sillon tällön jotain fiktiivisiä tekstejä/runoja, jotain mitä oon aikaseks saanu. Tuona samaisena iltana (heh, tai pikemminki yöllä) sitte kirjotinki hetken mielijohteesta fiktiivisen tekstin ja aattelin sen nyt rohkaistua teillekki jakamaan, vihdoin siis fiktiivisiä tekstejä tännekki, hah. Palautetta saa antaa, nimittäin ois tosi kiva kuulla, mitä tekstistä pidätte. :) Kertokaahan toki myös, haluaisitteko jatkossaki nähä tämänkaltasia tekstejä, siis semmosia, mitä ei tätä päivää aiemmin oo mun blogissa ikinä näkyny. 

Mutta nyt ite tekstin pariin!


Kävelen hitain askelin mutkittelevaa, kapeaa polkua eteenpäin välillä pysähtyen tuijottamaan ympäröivien puiden synkkiä latvoja. Tuuli humisee korvissani ja kuulen jostain kaukaa yksinäisen pöllön huhuilua. Muuten kaikkialla on aivan hiljaista, ja tunnen, kuinka kylmyys alkaa pikkuhiljaa tunkeutua vaatteideni alle saaden minut hytisemään.

Lopulta saavun perille määränpäähäni, paikkaan, jonne aina päädyn halutessani olla rauhassa. Paikkaan, joka on niin syrjässä ja piilossa, etteivät siitä tiedä muut kuin minä. Ja Hän.

Istahdan vieressäni olevalle suurelle kivelle ja annan vihdoin itselleni luvan palata hetkeksi menneeseen. Vaivun muistelemaan niitä elämäni parhaita aikoja, jolloin Hän oli vielä vierelläni. Yhteisiä hetkiämme, Hänen lempeitä, kauniin ruskeita, silmiään. Hänen valloittavaa hymyään, tapaa, jolla Hän katsoi minua aina, riitojenkin keskellä. Sitä hellyyttävää huolehtivaisuutta, jota Hän minulle osoitti.


Siirryn muistelemaan sitä päivää, jolloin kaikki muuttui, lopullisesti. Kyyneleet alkavat valumaan silmistäni, sumentaen näkökenttäni kokonaan. Tunnen suunnatonta kaipuuta ja ikävää Häntä kohtaan. Tunnen, kuinka sisälläni on tyhjä paikka, vain Häntä varten, Hänen jäljiltään. Tiedän, ettei sitä paikkaa voi kukaan muu täyttää. Ikinä. Koskaan.

Tunnen oloni yhtäkkiä hyvin väsyneeksi, ja ajatuskin kotiinpalaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta ja vastenmieliseltä. Silmät pyrkivät alun vastusteluistani huolimatta vaipumaan kiinni ja olo tuntuu raskaalta. Käperryn kiven vierelle, lempipaikkaani, ja suljen silmäni. Päätän hiljaa mielessäni vain lepääväni hetken, ja sitten kiiruhtavani virkeämpänä takaisin kotiin. Oloni tuntuu yön pimeydestä huolimatta niin kovin turvalliselta ja hetken päästä vaivunkin aikomuksistani huolimatta syvään uneen... jälleen Hän mielessäni.


Aika vierii ja vasta tuntien kuluttua säpsähdän hereille. Heräämiseni aiheuttaja on ääni, joka kuuluu jostain aivan viereltäni, jostain hyvin läheltä. Aivankuin joku tai jokin kävelisi minua kohti..

Sydän pamppaillen nousen "pediltäni" istumaan, ja sitten kiireesti seisomaan, jalat ankarasti vavisten. Valmistaudun pakenemaan, tai toisaalta taistelemaan jos tarve vaatii. Pälyilen hermostuneesti ympärilleni mutta koska silmäni eivät ole vielä tottuneet pimeään, en erota ketään. Mitään.

Hetken syvän hiljaisuuden jälkeen kuulen tutun äänen kuiskaavan: "Meri.. Oletko se sinä? Oletko se todella sinä?" Jalat pettävät altani ja vajoan henkeä haukkoen maahan. Samalla sekunnilla kun, vielä pimeässä seisova, tulija aukaisee suunsa, tunnistan äänen. Tulija on Hän!! Miten? Miksi? Milloin? Päässäni risteilevät tuhannet kysymykset ja mieleni ei tahdo käsittää tilannetta lainkaan. Viime tapaamisestamme on kulunut niin kauan. Liiankin. Tätä hetkeä olen etukäteen niin paljon pelännyt mutta toisaalta odottanut, vältellyt mutta kuitenkin tapaamisesta unelmoinut. Olin siitä kamalasta päivästä saakka, päivästä jolloin Hänet menetin, vahvasti uskotellut itselleni, etten enään koskaan elämäni aikana Häneen törmää. Lopulta aloin oikeasti niin uskomaan. Ja kuitenkin, siinä Hän nyt seisoo edessäni, ilmielävänä, juuri sellaisena kuin aina ennenkin, silloin joskus.


Hän astelee lähemmäksi varovasti, katse maahan suunnattuna. Hän pysähtyy vasta ollessaan aivan vierelläni. Katseemme kohtaavat, pysähtyvät. Kurkkuani kuristaa, kun näen sen valtavan suuren tuskan Hänen silmissään. Se epätoivo, tuska ja ahdistus, ne suorastaan paistavat Hänen kasvoiltaan. Kyyneleet nousevat taas silmiini, putoavat ensin yksi kerrallaan poskilleni ja siitä maahan, ja pian yltyvät jo vuolaaksi virraksi kastellen niin kasvoni kuin takkinikin märäksi.

Tukahdutetulla äänellä kerron Hänelle, kuinka olen häntä ikävöinyt, kuinka paljon tunnen häntä kohtaan edelleen. Enää en voi hillitä itseäni, vaan rajusti nikotellen ripustaudun Hänen kaulaansa. En haluaisi päästää tästä koskaan enää irti. Hän silittää hiljaa hiuksiani ja puhelee rauhoittavasti. Silti Hänenkin kasvojaan koristavat kyyneleet, ja tuska silmissä vain syvenee.

Syvällä sisimmissäni tunnen ja tiedän sen, että pian on taas hyvästien aika. Minun täytyy päästää jälleen Hänestä irti. Vaikka kuinka rakastan häntä yhä ja vaikka hänkin rakastaa yhä minua aivan valtavasti. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Eikä tule.


Kuin ajatukseni lukien Hän puhkeaa puhumaan, surullisella ja hiljaisella äänellä: "Meri. Sä tiiät, miten paljo tunnen sua kohtaan. Mitä tunsin sillon, mitä tunnen nyt, ja mitä tunnen tästä eteenpäinki. Mä haluisin jäädä vaan tänne sun kanssa tai ottaa sut mukaani, miksen vaikka palata sunki luokse, sun matkaan. Haluisin viettää koko loppuelämäni sun kanssa. Mut mä tiiän ja sä tiiät et se on mahdotonta.Täysin mahdoton ajatus. Me kummatkin tiietään se valitettavan hyvin. Meiän on pakko lähtä omiin suuntiimme taas, ei meiän oo mitään järkeä kiduttaa itteämme ja toisiamme enempää. Ei pitkitetä tätä tuskaa enää.."

Tiedän, että Hän on oikeassa, tiedän sen tuskallisen hyvin. Mutta se ei helpota tilannetta missään määrin, se ei helpota irtipäästämistä ja hyvästelemistä lainkaan. Epätoivon- ja kaipauksentäyteinen hiljaisuus laskeutuu yllemme. Lopulta Hän rikkoo hiljaisuuden, tarttuu käsiini katsoen samalla syvälle silmiini. Hän kuiskaa hiljaa, niin hiljaa, että vain vaivoin saan sanat erotettua: "Mun on nyt mentävä. Lupaathan pitää huolen itestäs, jooko? Edes mun vuoksi. Ehkä me joskus vielä törmätään, ken tietää. Ja vaikka ei törmättäs, muista se, että kuljet aina mun mukana, sydämessä. Et sä koskaan mua menetä, sä oot aina osa mua ja mä osa sua."


Sen sanottuaan ja kaappattuaan minut vielä kerran nopeaan, mutta hellään halaukseen, Hän poistuu tulosuuntaansa ripeästi, kasvot tuskasta vääristyneinä. Jähmetyn paikoilleni. Yritän huutaa Hänen nimeään, mutta ääneni ei kulje. Yritän juosta Hänen peräänsä, mutta jalkani eivät toimi. Nyt Hän on jo liian kaukana, pimeys nielaisee hänet sisäänsä, katsoessani suuntaa jonne Hän poistui, näen pelkkää pimeää, mustaa. Olen jälleen yksin, ilman Häntä.

Unelmani, jotka hetkeksi kävivät toteen, ovat jälleen saavuttamattomissani ja niin kovin kaukana. Enää pimeydessä yksin seisoessani oloni ei ole turvallinen, enää en nauti luonnon hiljaisuudesta. Kylmyys hiipii jälleen raajoihini, tuoden tullessaan hetkeksi väistyneen väsymyksen takaisin.

Järkytyksestä ja surusta huolimatta pakotan itseni liikkeelle ja pian huomaankin olevani jälleen sillä samaisella, mutkittelevalla ja kapealla, polulla, jonka varrella puiden latvat näyttävät synkiltä, tällä kertaa entistäkin synkemmiltä. Tuulen humina on yltynyt ulvonnaksi, ja yhä jatkuva yksinäinen ja surullinen pöllön huhuilu raastaa sydäntäni. Pysähdyn. Katson jonnekkin kauas, suuntaan jonne luulen Hänen menneen, ja kuiskaan tuulen vietäväksi vielä viimeisen viestini. Tule takaisin. Ole kiltti.

15 kommenttia:

  1. Aivan ihana!! 🙈💕 -riina

    VastaaPoista
  2. Täää on paras!! Ihan kylmiä väreitä tuli ja tähän tarinaan pääsi huipusti mukaan, ja tuo tunnelma välitty nii hyvin ! Oot nii taitava kirjottaan, lisää näitä tämmösiä ehottomasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos paljo!! <3 Voisin kyllä jatkossaki sillon tällön tämmösiä julkasta, näitä on nimittäin niin kiva keksiä.:)

      Poista
  3. Aivan ihana tää! <3 Oot lahjakas! Lisää vaan tällaisia!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!!<3 Huippu kuulla, että tykkäät. :) Varmasti tulee lisää jatkossaki!

      Poista
  4. Siis w a u! Elä yhtään aliarvioi itteäs, tää on aivan huikeen hyvin kirjotettu❤️ Tohon pääs heti mukaan, se oikeen vei mennessään!
    Todellakin lisää toivotaa myös täällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos niin paljo!! <3 Ihana oot. :')

      Poista
  5. Tosi mielenkiintonen ja taitavasti kirjotettu tarina. Käytät hyvin täytesanoja kun kirjotat, se tuo tunnelmaa aina lähemmäs lukijaa :') Olet lahjakas, ystäväni <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon Enni. <3 Ja samaa voin sanoa kyllä susta, oot tosi lahjakas kirjottaja!

      Poista
  6. Ihana, ku rohkaistut laittamaan tän! ❤ Toivottavasti tulee lisää tän tyyppisiä postauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤ Ihana sää, eiköhän jatkossaki tuu tän tyyppisiä postauksia ainaki sillon tällön!! :)

      Poista
  7. oi Sini, sinä omaat kirjoituksen taijan!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, ihana kommentti! Kiitos päivän piristyksestä <3

      Poista
    2. Voi että, ihana kommentti! Kiitos päivän piristyksestä <3

      Poista

Kiitos kommentista!❤